Läväreitä ja tatzkoja

Otin ensimmäisen lävistykseni ollessani joku 16-vuotias. Vanhemmat tietenkin olivat ehdottomasti vastaan, mutta jotenkin onnistuin lopulta saamaan tahtoni läpi ja samalla säilyttämään katon pääni päällä. Kyseessä oli kulmakoru, ensin rengas, sitten tappi. Paikkana tietenkin Harness. Samassa paikassa otin myös kaikki seuraavat lävistykseni: kielikorun, rustokorun ja napakorun, tässä järjestyksessä. Kulmakoru oli minulla noin neljä-viisi vuotta, kunnes vain yhtenä päivänä kyllästyin siihen ja otin pois. Arpi jäi. Ei se haittaa.

Vieläkään vanhempani eivät tiedä, että kun vielä asuin heidän kanssaan, minulla oli puolen vuoden ajan kielikoru. Jos siis isi tai äiti tätä joskus lukee, niin terve vaan, ettehän tapa mua. Kielikoru vei leukalihasparkani hankaluuksiin ja lopulta piti korusta luopua. Näen ko. lävistyksestä painajaisia säännöllisin väliajoin vieläkin. Ei ole ikävä. Rustokoru ja napakoru sen sijaan minulla on vieläkin. Innostuin ihan äskettäin ostamaan mustan napakorun vaaleansinisellä timangilla. Aiemmin en sitä jaksanut vaihtaa. Onhan napakoru varmaan jotenkin teiniä, mutta en välitä.

Tatuointeja sen sijaan haluaisin periaatteessa paljon enemmän, mutta minulla on vain yksi, ylhäällä jalassa. 8 vuotta sitten, 20-vuotislahjaksi, sain rahaa vanhemmilta, joka kuulemma ei ollut tatuointiin, mutta sain tehdä sillä mitä halusin. Tatuoinnin alunperin piirsi isoveljeni, mutta ei siitä ihan sellainen tullut, onneksi. En tiedä pidänkö vai enkö pidä siitä, mutta ei se häiritsekään. Olisi voinut jäädä ottamattakin. Siinä se kuitenkin edelleen on ja tulee pysymäänkin. Seuraavaa tatuointia olen harkinnut koko tämän kahdeksan vuotta, enkä välttämättä ota sitä koskaan. Tai sitten otan jo heti huomenna. Monta ideaa ja suunnitelmaa on tullut ja mennyt. Tatuoinnit on oikeasti vähän hankalia juttuja, kun niiden kanssa pitäisi sitten elää loppuelämänsä (tai sitten sen järkyttävän poistojäljen kanssa). Mutta niin pitää monen muunkin asian kanssa, joten liekö se oikeasti niin vakavaa kuitenkaan.

Pidän lävistyksistä ja tatuoinneista paljon. En tiedä, mikä niissä viehättää. Joillekin ne todella sopivat, en taida kuulua niihin ihmisiin. Olen kuitenkin iloinen, että niitä tuli joskus otettua.

5 Comment

  1. LauraL says: Vastaa

    Eikö sun porukat huomannu että puhe kuulostaa erilaiselta? siis kielikorun omistajathan yleensä sanoo ässän erilailla, silleen vähän sössösti.. 🙂

    Mä tykkään tatskoista ja toisille ne sopii hyvin, toisilla ne on vähän päälle liimatun näkösiä. Iteltä ei löydy tatskoja eikä lävistyksiä, paitsi ne normit korvareijät.

  2. No ei ne mitään huomannu. 🙂 Enkä muistaakseni mitenkään eri tavalla puhunut alkutuskien jälkeen.

  3. Anonymous says: Vastaa

    Kielikoru on kuulemma tosi kätevä käytännössäkin 😉

  4. ANNI says: Vastaa

    Mä otin ekana rustokorun, sitten napaan ja traguksen, viime keväänä sitten kieleen 🙂 Kaikki vielä tallella, tosin navasta luopumisesta harkitsen, vähän tulehtunut nyt.. Tosin en osaisi luultavasti olla ilman sitä. Tatuointeja multa löytyy neljä, kaksi uusinta on unohtunut kuvata blogiin 😀
    Mummu ja vanhemmat on ollu tosi äkäisiä, että miten voin ottaa noin näkyviä kuvia, että kadun sitä vielä, mutta… Mä uskon, että koska nää on tiettyjä merkityksellisiä asioita ja vaiheita mun elämästä, niin miksi katuisin?

  5. Niinpä, kertovat eletystä elämästä. Tykkään myös arvista, niilläkin on aina jokin tarina.

Vastaa