Ei tule ikävä

Ekassa raskaudessa, täällä, listasin asioita, jotka mut yllättivät. Nimimerkki ”Maarit” jätti postaukseen tällaisen kommentin: ”Tosi piristävää lukea tämmöisiä rehellisiä ajatuksia odotusajasta 🙂Kuten joku tuolla jo sanoi niin jotkut odottavat äidit glorifioi ihan täysiä raskautta, kaikki on niin i-ha-naa, ja sit toinen ääripää nitisee ja natisee koko ajan, milloin mieliteoista ja milloin aamupahoinvoinnista. Peukut sulle tämmösestä ihanan neutraalista asenteesta! 😀”

Olen pahoillani, Maarit, jos vielä blogiani luet, mutta tämä on postaus tästä raskaudesta ja tässä ei sitä ihanan neutraalia asennetta nyt näy! Luvassa on nimittäin just sitä nitinää ja natinaa.

Raskauteni ensimmäiset viikot käsittelin jo pahoinvointipäiväkirjassani, täällä. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihan sama mitä tuskia raskaudessa tulee ikinä olemaan, pahoinvointi on niistä ehdottomasti pahinta ja otan vastaan mitä vaan sen sijaan. NOH, en tiedä olenko tässä raskaudessa ainakaan enää tuota mieltä. Koska pahoinvointi oli kuitenkin ihan siedettävällä tasolla. Amandaa odottaessani pahoinvoinnin väistyttyä tuli ihan mukavia aikoja ja keskiraskaudesta muistaakseni hieman nautinkin. Tässä raskaudessa sitä ”ihan mukavaa aikaa” kesti noin viikko ja sitten alkoivat vaivat, joista kärsin ekassa raskaudessa vasta paljon myöhemmin: aivan jäätävät liitoskivut ja kolotukset etenkin jaloissa ja alaselässä. Pelkästä hitaastakin kävelystä tuli yhtäkkiä ihan helvettiä, tuntuu että koko alakerta irtoaa jo parista askeleesta. Lumikaaos, liukkaat tiet ja sitten joku puolen metrin räntä ei todellakaan ole helpottaneet kävelemistä. Ja käveleminen on ihan perseestä siis edelleen ja myös viisi minuuttia paikoillaan samassa asennossa saa nyt melkeen ulvomaan kivusta jos pitää äkkiä nousta ylös. Ainoa hyvä asento on kyljellään makuulla, haluaisin olla pelkästään niin. Mua särkee hyvin pitkälti IHAN JOKA PAIKKAAN.

Ja hitto että tää vatsa jo ahdistaa!! Olen tutkinut ekassa raskaudessa näillä viikoilla ottamiani kuvia vatsastani ja huhheijaa, olen kyllä vatsan koossa nyt aika paljon edellä. Etenkin iltaisin turvottaa ja olo on enemmän kuin tukala. Kaikissa ultrissa on todettu mulla olevan aika paljon lapsivettä, joka toki vaikuttaa varmaan myös. Tukalaan oloon vaikuttaa sekin, että vauva on majoittunut hyvin alas, virtsarakon läheisyyteen ja käyttää sitä aika usein trampoliininaan. Voin kertoa, ei ole kiva tunne se.

Ja siis tähän päälle nyt vielä sitten radi-tuomio eli mulla on tässä raskaudessa myös raskausdiabetes! Hassua sinänsä ja todellakin onni onnettomuudessa, että edes menin ko. sokerirasitukseen, sillä tajusin päivää ennen rasitusta, että eihän mun sinne edes pitäisi mennä! En ole ns. riskiryhmää, koska ensimmäisessä raskaudessa mulla ei radia ollut, Amanda syntyi ihan normaalipainoisena, en ole 40-vuotias enkä ylipainoinen, eikä sukurasitetta. Virtsatestitkin ovat olleet normaaleita. Kävikin ilmi, että terveydenhoitajani oli määrännyt mut vahingossa rasitukseen, kun oli sekottanut että mun suvussa on 2. tyypin diabetesta, vaikka tämä on kyllä mieheni suvussa. Noh, ”ihan vaan vittuillakseni” menin sokerirasitukseen rääkättäväksi ja tulos tuli jo tunnin sisällä viimeisestä verikokeesta: kaksi arvoa kolmesta ylittyivät reippaasti, ohhoh.

Tämä oli toki mulle aluksi yllätys, mutta sitten kävi kyllä ihan järkeen: enhän mä ole harrastanut yli neljään vuoteen mitään kunnon liikuntaa, en vielä palautunut edes ekasta raskaudesta! Olen myös syönyt ihan miten sattuu, epäsäännöllisesti ja epäterveellisesti, aivan liikaa herkkuja. Erityisesti tämä koronavuosi on ollut ihan mahdotonta meininkiä mun elintapojeni suhteen. Tämä oli siis mulle erittäin hyvä näpäytys ja tieto myös tulevaa elämää ajatellen: mulla on kohonnut riski sairastua 2. tyypin diabetekseen. Diagnoosin saatuani poistin ruokavaliostani heti valkoisen viljan ja sokerin, vähensin hiilareita ja pakotin myös ruokailuajat säännöllisiksi. Verensokerin mittailut alkavat ensi viikolla, joten saas nähdä, miten paljon ruokavaliota joutuu muuttamaan ja riittääkö edes se, vai joudunko lääkitykselle. Sitä en kyllä toivoisi! Mutta teen toki kaikkeni, että myös vauvalla olisi hyvä olla. Hyvä asia, että radi bongattiin mulla jo varhain, eikä vasta myöhemmillä viikoilla – tai sitten vasta synnyttäessäni jättimegavauvaa.

Vaikka radi olikin ns. tervetullut muistutus omasta laiskuudesta ja kehnosta ruokavaliosta, on se kuitenkin lisästressi tähän raskauteen. Mistä päästäänkin siihen, että yöt on ihan karmeita, nukun niin vähän! Herään jatkuvasti pissalle tai vaihtamaan asentoa (tai Amandan heräilyn takia). Välillä öisin alkaa närästää ihan hirveesti ja oon viettänyt öitä pystyasennossa nuokkuen. Hirvittää myös siis nukkumisen vähäisyyden vaikutus noihin arvoihin, mutta sille en vaan mitään voi. Enkä väsymykselle, joka painaa päivisin vähän turhankin paljon. Tällä kertaa kun iltaisin ei hirveesti töiden jälkeen mitään lepäillä, vaan viihdytetään tuota 3 veetä.

Että kylläpä ihan vähän ahdistaa, että laskettuun aikaan on vielä 3 kk jäljellä. En yhtään ymmärrä niitä odottajia, jotka nauttivat raskausajasta, mulle tää on ollut kyllä tuskaa ja tätä raskaana olemista ei todellakaan tule ikävä. Todella toivon, että ilmojen lämmetessä liitoskivut vähenisivät ja selviän radista ihan vaan terveellisemmällä ruokavaliolla. Ja saisin öihin edes ihan vähän enemmän unta. Ja tietenkin muutenkin että kaikki menisi loppuun asti hyvin.

Ja ai niin, tuohon viime raskauden postaukseen vielä palatakseni…tän raskauden olen viettänyt tietenkin tosi poikkeusoloissa, joten: vatsaa ei ole kukaan kommentoinut eikä ainakaan silitellyt (thank God!), nivelkivut ja liitoskivut olivat toki tuttuja ekasta raskaudesta (niiden aikainen ajankohta tässä raskaudessa vaan yllätti), harjoitussupistuksia on ollut jo pitkään (en nauti niistä vieläkään), neuvolaa ei edelleenkään paljon mikään kiinnosta (samat lippuset ja lappuset pyörii ja vetelen viivoja kalvokynällä hyvinvointikyselyihin jotka pian jo pyyhitään pois), ruoka suusta todellakin tippuu jo vatsan päälle (onneksi ko. kohta eli sen päivän ruokalista paidassa ei näy Teams-palavereissa) ja tissien osuminen vatsaan on edelleenkin superärsyttävää (tässä raskaudessa tissitkin ovat kyllä isommat)! Tässä raskaudessa mua ei ole vaivannut epätietoisuus tai huolet ihan niin paljon, koska aikaa ajatella tai huolehtia ei yksinkertaisesti samalla tavalla ole. Jos mua jokin huolettaa, niin tuleva arki vauvan JA kolmivuotiaan kanssa ja miten oma pää tulee sen kestämään.

Mutta yksi asia on sama kuin ekassa raskaudessa: edelleenkin aina aivastaessani mietin, että lentääkö vauva aivastuksen voimasta pihalle (vaikka pitäishän mun kerran synnytyksen kokeneena jo tietää, että ehei lennä, sen eteen joutuu kyllä tekemään ”pikkasen” enemmän töitä).

Myötätuntoa?? Vertaistukea???

P.S. Haluan vielä painottaa, että tottakai olen onnellinen, että mitään ns. KUNNON huolia ei ole ollut, ultrissa on kaikki ollut tosi kunnossa, vauva liikkuu paljon päivisin (ja öisin, apua, ei lupaa hyvää!), ja olen tietenkin tästä raskaudesta muutenkin erittäin kiitollinen.