Synnytyskertomus

Heti raskaudestani täällä kertoessani lupasin ”popparit esiin” -synnytyskertomuksen. Mut ei se sit ihan niin meekään. Mua on neuvottu tän kirjoittamisen lykkäämistä mahdollisimman pitkälle, ainakin siihen kun en enää ole hormonihöyryissä. Tai olla kirjoittamatta lainkaan. Harkitsin molempia ja tulin lopulta siihen tulokseen, että kirjoitan tän sopivasti hormonihöyryissä. Mutta silti tästä ei tule sellainen, kuin ehkä oikeasti haluisin. Olen tottakai lukenut monenlaisia synnytystarinoita ja päätin nyt itse tehdä tästä tällaisen ns. järkevän, kertoen synnytyksen kulun kellonaikojen avulla, mausteena miehen muistiinpanoja. Synnytyksestä on nyt siis aikaa tasan 2 viikkoa. Täällä kirjoittelin mun ajatuksiani tulevasta synnytyksestä.

Mulla oli jo monta päivää ennen synnytyksen käynnistymistä sellainen olo, että en tule ikinä pääsemään laskettuun aikaan (7.11.) asti. Vauva painoi ihan hemmetisti ja käveleminen oli todella tuskaista. Torstaina 2.11. kävimme miehen kanssa Kampissa lounaalla ja kirjaostoksilla ja valitin, etten oikeasti poistu kotoa enää mihinkään muualle kuin synnyttämään. Vähän kipeämpiä supistuksia olin tuntenut myös edellisenä yönä, mutta ne menivät noin tunnissa ohi. Epäilin lapsemme syntymän olevan kuitenkin jo lähellä. Olin jo aiemmin naureskellut, että en ikinä usko tän raskauden menevän ainakaan mitään yliaikaa, koska vauvalla tuntui hulluista liikkeistään päätellen olevan kiire ulos jo kauan sitten.

Samana torstai-iltana olin havaitsevinani lieviä supistuksia, mutta no, enhän mä edes tiennyt, miltä supistukset oikeasti tuntuvat? Mentiin nukkumaan noin puolenyön aikoihin, mutta en saanut millään unta vaan pyörin sängyssä ja mietin, että nyt ihan oikeasti taitaa supistella. Klo 01 luovutin kun sängyssä oleminen ei tuntunut enää mukavalta, jätin miehen nukkumaan ja menin olohuoneeseen kellottamaan niitä, joiden ainakin oletin olevan supistuksia. Herätin miehen hieman kello kolmen jälkeen, kun olin aika varma siitä, että nyt synnytys oikeasti on käynnistymässä. Supistuksia tuli jo noin viiden minuutin välein ja kestivät yli minuutin. Ei vielä mitään hullua tuskaa, mutta todella tuntuvia olivat. Niin tuntuvia, että mies pakkasi loput kamat omaan sairaalakassiin neljän aikoihin ja soitti Naistenklinikalle klo 4:39. Kun pahin supistus oli mulla ohi, kerroin itsekin olotilastani puhelimessa ja meille annettiin lupa lähteä tulemaan ja luojan kiitos, Naistenklinikalle päästiin, ei tarvinnut lähteä mihinkään kauemmas. Ja eiku taksiin ja kohti synnytystä! En olisi suostunut enää edes jäämään kotiin, joskin enpäs ollut tajunnut edes kokeilla esim. jumppapalloa, lämmintä suihkua tai Panadolia! Stressasin ehkä liikaa sitä, että mihin kauas sairaalaan joudutaan ja kuinka kauan uskallan pysytellä kotona. Taksissa tosin tuskailin, että toivottavasti ei lähdetty liian aikaisin, en halua palata takas kotiin ilman vauvaa! Mukaan otettiin molempien sairaalakassit ja vauvan turvakaukalo. Olin jääkaappiin varannut jo aiemmin mehuja, Robert’s Berrie -purkkeja ja hedelmiä, joiden ajattelin olevan hyviä synnytyksessä.

Klo 05:25 Saavuimme Naistenklinikalle ja 05:35 päästiin sisään tarkkailuhuoneeseen. Vastassa oli mukava kätilö, jonka vuoro tosin harmillisesti oli juuri loppumassa. Mut tutkittiin ja vauvan painoksi arvioitiin noin 3 kg. Luojan kiitos ei siis mikään jättivauva! Aloitettiin seuranta ja sain lämpöpusseja, joista oli ehkä pieni apu supistuksiin, jotka olivat jo kivuliaampia mutta siedettävissä.

Klo 06:17 Kätilö ehdotti lämmintä suihkua, mutta halusin mieluummin kokeilla paljon kehuttua TENS-laitetta. Mulla tosin supistuskipu tuntui enemmänkin alavatsalla, ja TENS tehosi paremmin selän puolen tuntemuksiin, mutta ihan OK, parempi se TENS-tärinä oli kuin ei mitään.

TENS

Klo 07:40 Lähdettiin aamiaiselle kahvioon, jossa mies veti isomman aamupalan (kirjasi muistiinpanoihinsa näin: ”Erinomaista ruisleipää, puuroa, kahvia ja domino-keksi!”), minä yritin syödä kaurapuuroa maidon kera supistusten välillä. Ei ruokahalua lainkaan, supistukset voimistuivat ja TENS vähän jo turhautti. Otin supistuksia vastaan seisoviltani pöytään nojaten ja viereisten pöytien työmiehet vilkuilivat kiinnostuneina. Oli hieman huono olo, lähdettiin takas tarkkailuhuoneeseen jonne käveleminen oli aika hidasta ja tuskaista.

Klo 08:15 Supistukset tulivat paljon tiheämmin ja kivuliaammin. Otettiin pätkä käyrää, kohdunsuu oli auki 5 cm ja siirryttiin synnytyshuoneeseen. Olin jo aiemmin toivonut ammeen kokeilemista, joten se olisi seuraava kohde.

Klo 09:15 Ammeessa, ah autuus! Mies kirjoittanut muistiinpanoihinsa: ”Lisää lämmintä vettä laskettiin useaan otteeseen, alkoi jo vähän hävettää lotraaminen.” Haha! Ei mua vaan, lämmin/kuuma vesi tuntui niiiin hyvältä. Supistuksia tuli, mutta olivat ihan siedettäviä ottaa vastaan vedessä. Join niitä kotoa tuomiani hedelmämehuja, sillä jano oli koko ajan. Laittelin vähän viestejä puhelimesta tutuille, ”hei oon synnyttämässä!”

Amme synnytys

Klo 10:17 Lilluin edelleen ammeessa, vauva liikkui masussa vilkkaasti. Keskustelin vuorossa olevan kätilön kanssa puudutuksista, sillä pelkäsin, että olen ammeessa liian kauan, enkä ehtisi saada mitään kipulääkitystä! Missään nimessä en halunnut vetää synnytystä luomuna! Kätilö kuitenkin vakuutti, että ei huolta, lääkettä on saatavilla kun sen aika tulee/kun sitä haluan. Tähän luotin ja jäin ammeeseen ottamaan vastaan jo vähän kivuliaampia supistuksia.

Klo 11:25 Aloitettiin ulkoinen KTG-rekisteröinti, joka rekisteröi vauvan pulssia. Viileämpi vesi oli jotenkin parempi tässä vaiheessa, olin tyytyväinen etten hetkeen ollut laskenut kuumaa vettä altaaseen.

Klo 11:30 Alkoi olla jo tukalat paikat, supistukset olivat jo melkoisen voimakkaita ja aloin tosissani harkita että haluan kohta jotain lääkehjelppiä!

Klo 12:08 Jahkailin vielä, haluanko puudutuksen nyt vai en ja mies päätti kutsua kätilön paikalle. Nousin altaasta, kävin pissalla ja epäilin, että lapsivettä meni samalla aika loraus. Puin päälle sairaalan vaatteita, en halunnut sotkea omiani. Toivoin/ehdotin epiduraalia ja kätilö oli samaa mieltä.

Klo 12:15 Laitettiin tippa käteen ja odoteltiin lääkäriä laittamaan epiduraali.

Klo 12:39 Epiduraalin laitto. Supistuksia tuli, mutta silti mietin, onko kuitenkin liian aikaista epiduraalille, pitäiskö mun vielä kuitenkin sinnitellä? Epiduraalin laittaminen ei sattunut yhtään, vain pieni paineen tunne selässä.

Klo 13:10 En tuntenut enää lainkaan supistuskipua, vaikka supistukset tuntuivatkin hassuna ”paineena”. Ihana, hyvä olo! Jalat hieman puutuivat ja puoleen tuntiin ei voinut kävellä, mutta mikäs siinä makoillessa. Mies lähti käymään läheisessä Subwayssa ja toi syömistä ja juotavaa (”Toin Subit, Spriten ja Bon Aqua vadelmaa.”). Syötiin ja yritettiin vähän nukkuakin, mutta mulle tuli aivan jäätävän, tärisyttävän kylmä ja pyysin tuomaan kaikki mahdolliset peitot ja takit päälleni – helpotti!

Klo 15:15 Huoneeseen tuli uusi kätilö ja kätilöopiskelija. Kätilöopiskelija puhkaisi kalvot, jotta synnytys etenisi. Multa kysyttiin etukäteen, onko kalvojen puhkaisu OK, ja siis tottakai oli, miksei olisi? Kuulemma joltain toiselta synnyttäjältä just puhkaistiin eikä olis kuulemma halunnut sitä, hupsista. Mulla ei kuitenkaan ollut mitään asiaa vastaan. Puhkaisu ei tuntunut missään, eikä kuulunut mitään paljon puhuttua loiskahdustakaan. Mulla oli lapsivettä aiemminkin siis tihkunut, ammeesta nousun jälkeen. Keskusteltiin synnytykseen liittyvistä toiveista ja kerroin haluavani ponnistusvaiheessa kokeilla jakkaraa. Kätilö kuitenkin varoitteli tästä, ensisynnyttäjille jakkara saattaa aiheuttaa isompia repeämiä. Okei, aloin hieman pelätä jakkaraa!

Klo 15:40 Kätilöopiskelija toi jumppapallon ja aloin heilua sen päällä, jotta saisin aikaiseksi supistuksia ja homma etenisi. Mies lähti hakemaan kahviosta syömistä, mulle jugurttia, ei ollut nälkä mutta ehkä ihan hyvä idea tässä vaiheessa yrittää syödä jotain.

Jumppapallo synnytys

Klo 16:24 Laitettiin uusi annos epiduraalia, sillä supistuskivut olivat tosi kivuliaita. Epiduraalin kestoaika on noin 1,5-2 h, joten yli kolme tuntia yhdellä annoksella oli varmaan ihan hyvin. Lisäannoksia kun voi kuulemma laittaa useampiakin, jonkun seitsemän ainakin. Tämä tieto lohdutti mua! Päätinhän jo etukäteen, etten halua mitään turhaa kärsimystä synnytyksessä, jos kipua vaan voi vähentää. Sama homma kuin ekan annoksen kanssa, supistuksista lähtee kipu.

Klo 17:35 -18:24 Yritin pissata pari kertaa tuloksetta, en tuntenut yhtään mitään joten en saanut pissaa ulos! Heiluin pallon kanssa ja kävelin ja tarkkailin supistusten voimaa monitorilta. Jännästi tunsin supistusten huiput ennen kuin ne kirjautuivat koneelle!

Klo 18:24 Tehtiin sisätutkimus. Kohdunkaula oli avautunut ja vauva oli laskeutunut hyvin ja oli hyvässä asennossa. Sain ohjeen jatkamaan pystyasennossa olemista, kokeilemaan lantiota avaavia asentoja ja ponnistamaan kevyesti paineen tunnetta kohti, jotta vauva saataisiin laskeutumaan alemmas.

Klo 19:30 Toivoin uutta epiduraaliannosta. Sain sen ja päälle katetroinnin, sillä en ollut yrityksistäni huolimatta saanut pissattua. Pissaa tulikin noin 600 ml, naureskeltiin pissapussin koolle. Katetroinnin uskottiin myös edistävän synnytystä. Nousin taas pystyasentoon, jumppapallo oli ystäväni.

Klo 20:14 Miehen muistiinpano: ”Heini nousee sängystä valuen paljon ja pukee siteellä varustetut sexy-pöksyt jalkaansa. Uuhhh!” Palaan näihin synnärin ”sexy-pöksyihin” vielä myöhemmässä postauksessa, mutta niitä tuli käytettyä vielä vajaa viikko synnytyksen jälkeenkin, pöllin niitä nimittäin kolmet synnäriltä… ja suosittelen samaa kaikille synnyttäneille.

Klo 20:18 Kokeiltiin sitä kirottua synnytysjakkaraa, jota kohtaan olin nyt kehitellyt pelkoja, kiitos kätilön. Tajusin heti, että olen ihan pihalla, EN OSAA PONNISTAA. Epiduraalijämät veivät tuntoa, enkä vaan oikeasti tajunnut, mitä mun pitäis tehdä! Jakkara pelotti liikaa, enkä tiennyt ponnistusvaiheen ”vaiheita”, voiko se vauva vaan luiskahtaa yhtäkkiä ulos ja mä repeän kahtia? Näin kuulemma ei voi tapahtua, vakuutti kätilö. Suuta kuivasi ihan helvetisti ja pyysin vettä, mikä ihmeen ilmastointi sairaalassa on?!

Klo 20:40-21:25 Kokeiltiin myös jotain ihme synnytysämpäriä, mies kirjoitti näin: ”Kätilö istutti Heinin ämpärille, joka on vanha keino. Tuli ilmi, että hänellä itsellään on viisi lasta. Great success, olemme kokeneen ja jämäkän kätilön ohjauksessa juuri kuten pitikin!” Mä lähinnä mietin, että lapsiparka, jos tämmöseen rumaan ämpäriin joutuu syntymään! Tuskastuin, kun en osannut ponnistaa ja muhun iski kamala epätoivo. Mä en osaa ponnistaa, tästä ei vaan tuu mitään. En tuntenut mitään, mitään ei tapahtunut. Kätilö ja -opiskelija yrittivät neuvoa, mutta neuvot eivät olleet kovin toimivia. Testattiin taas jakkaraa, mies tuki takana, mutta lopulta siirryttiin takas sängylle. Supistukset harvenivat, laitettiin oksitosiini tippumaan. Pelkäsin, että kohta alkaa kunnon supistuskivut, mutta samalla toivoin synnytyksen edistyvän ja että näkisin vauvamme vielä tämän vuorokauden puolella (kuten mulle oli jo vähän lupailtu!). Pysyin sängyllä ja ajattelin, että ehkä mä sitten olen sellainen tylsä sänkysynnyttäjä, aivan sama!

Klo 21:25 -> Aloin tuntea supistukset paremmin ja tunto palasi muutenkin. Hitto nythän mä tajuan, mitä mä oon tekemässä! Kyllä mä osaan jumankauta ponnistaa tän lapsen pihalle! Hidasta se oli ja supistuksia joutui venailemaan ja ei tuntunut kauheen kivalta, kun vauvan pään jo oikeesti tunsi, kiristi! Kylkiasento tuntui parhaimmalta ja halusin jäädä siihen. Hyvin oltiin kuitenkin viimeinen epiduraaliannos ajoitettu, mitään ihan kamalaa kipua en nimittäin kuitenkaan tuntenut.

Klo 22:00 Kätilöiden vuoro vaihtui ja koin yhden vittumaisimmista jutuista synnytyksessä ja myös sen, mitä etukäteen pelkäsin: jäin yksin. Mulle luvattiin, että jos vuoro vaihtuu mun ponnistusvaiheen aikana, se hoidetaan samoilla kätilöillä loppuun asti, mutta näin ei sitten ihan käynyt, vaan tilannetta alettiin päivittää uusille kätilöille mun ponnistusvaiheen aikana! Missasin parikin hyvää supistusta ihan vaan siksi, että en uskaltanut ponnistaa, kun kukaan ei ollut paikalla!!! Perkele! Lopulta kuitenkin uudet kätilöt tulivat apuun, ja ihana kätilöopiskelija jäi vielä avustamaan.

Klo 22:09 Tapahtui elämäni mielettömin, mahtavin hetki, kun synnytin meidän tyttövauvan. Todella erikoinen fiilis tuntea, miten pää pompsahtaa ulos ja sitten lopulta liukas luiskahdus kun loput vauvasta tulee/autetaan perässä. Muistan jonkun kysyneen, haluanko tietää lapsemme sukupuolen ja parahtaneeni siihen, että ”NO TIETENKIN!” ja sitten jo näänkin vauvan jalkovälin edessäni ja havaitsin näköaistillakin, että tyttöhän se. Apg-pisteet 9, sain vauvan iholle. Mies leikkasi napanuoran. Piti synnyttää vielä istukka, joka syntyi helposti ja oli kuulemma ”täydellinen ja kalkkinen”. Muistan kysyneeni, että ”onko kalkkinen istukka hyvä asia” ja on se.

Sitten tutkittiin mahdolliset vauriot. Naistenklinikalta saadussa kertomuksessa sanotaan, että ”väliliha ehjä, mutta emättimen pohjalla syvä aukko, jota lääkäriä pyydetään katsomaan.” En kunnolla oikein edes havainnoinut, mitä kaikkea siinä tapahtui, keskityin täysin vauvaan, joka oli mun rinnalla. Lääkäri alkoi ommella mua, mutta vuodin niin paljon, että oli lopulta pakko siirtyä leikkaussaliin. Harmitti, sillä olin juuri aloittanut ekan imetyksen, ja vauva annettiin sen isälle. Mies kirjoitti tuosta ajasta näin: ”Vauvan kanssa kahdestaan meni oikein mainiosti. Sain ensimmäisenä ihokontaktissa kakat päälleni ja juteltiin kissoista ja muutamasta muusta maailman oleellisesta asiasta. Sitten mentiin Heinin luo heräämöön ja odottelimme hieman Heinin selviämistä tokkurasta. Vauva pääsi imemään tissiä ja minä jäin ilman. Lopuksi siirryimme osastolle perhehuoneeseen.”

Mut tosiaan kärrättiin leikkaussaliin ja naureskelin matkalla, että en oo ikinä aiemmin ollut ees sairaalassa ja nyt koen tänkin herkun sitten samalla! Muistan jonkun kehuneen mua todella reippaaksi tms., mutta niin, mua ei pelottanut lainkaan, olin niin täydellisen onnellinen, että tuijottelin vaan kattoon, kyyneleet valuivat silmistä ja mietin, että musta tuli just tyttövauvan äiti, MÄ OLEN ÄITI! Tätä itkin oikeastaan koko leikkaussaliajan. Mut puudutettiin vatsasta alaspäin (sitä kyllä pelkäsin hieman että mut joudutaan nukuttamaan, mutta onneksi ei) ja sain lääkityksen, joka pisti pään vähän sekaisin ja väsytti aivan helvetisti ja mulle luvattiin, että saisin pian nukkua pari tuntia. Olin niin väsynyt kun mut kärrättiin heräämöön, että tuntui ihan ylivoimaisen vaikeelta alkaa heti imettämään vauvaa! Ei siis puhettakaan mistään nukkumisesta! Hetken vaan sain siis olla rauhassa ja sain jonkun järkyttävän tärinäkohtauksen johon onneksi sain lääkityksen, pelkäsin purevani kieleni kahtia kun hampaat tärisi niin kovasti. Mutta pian olivat jo mies ja vauva paikalla ja piti ruveta imetyshommiin. Paikalla oli kuitenkin joku ihan supermukava kätilö (?) joka kävi ihastelemassa vauvaa ja kertomassa mulle vähän imetyksestä ja paljon kaikkea mitä en enää muista ja väsymys jotenkin vaan väistyi. En hirveästi muista mitään matkasta heräämöstä meidän perhehuoneeseen ja muutenkin koko loppuyö meni aika sumeissa fiiliksissä. Mulle laitettiin katetri ja tippa jätettiin käteen ja molemmat vituttivat mua suuresti, pystyin vaan makaamaan vauva vieressä. Olin nälkäinen, mutta sain vaan mehukeittoa, koska kätilö pelkäsi että alan voimaan pahoin. Kunnon ruokaa mulle luvattiin tuotavan myöhemmin, mutta se ei kyllä koskaan toteutunut.

Olin sekaisin onnesta koska vauva, mutta päivät synnärillä olivat jotenkin aika perseestä. Uutta ja jännittävää mitä arvostan, mutta olin aika heikossa kunnossa, eka vessakäynti oli aivan kamalaa ja onneksi kätilö oli mukana sillä meinasi mennä taju. Käveleminen sattui, istuminen sattui, inhosin tippaa mun kädessä joka jätettiin lopulta ”varmuuden vuoksi”. Arvostin, että sai ilmaisia siteitä ja niitä sexy-pöksyjä ja vaatteita muutenkin ja oli lyhyt matka vessaan ja turvallinen olo, mutta vihasin kylmää ilmastointia, iltapalaksi tarjottuja kuivia sämpylöitä ja sairaalan sänky ahdisti. Lauantai-iltana päätettiinkin, että lähdetään pois jo sunnuntaina, jos vaan saadaan kotiutumislupa. Mulla oli edelleen tosi heikko olo, mutta uskoin kotona olevan kuitenkin parempi olla. Suihkussa en käynyt kertaakaan synnärillä ollessani, koska pelkäsin liikaa pyörtyväni sinne eikä oma hygienia muutenkaan ollut päällimmäisenä mielessä. Naureskelen nyt, että pakkasin mukaan myös meikkejä, haha, hyvä kun ehdin naamaani peilistä vilkaista! Läpäistiin sunnuntaina kaikki ”lopputarkastukset” niin mun kuin vauvankin osalta. Omassani kävi ilmi, että vaikka mun synnytyskertomuksessa oli maininta että mitään ulkoista damagea ei tullut, niin olin kyllä revennyt hyvin sieltäkin. Multa kysyttiinkin, että ”haluutko nähdä peilistä??” ja parahdin, että ”NO EN!” Kotiin tosiaan päästiin sunnuntai-iltana ja siitä alkoi sitten se ensimmäinen viikko.

Mä ajattelin aiemmin synnytyksen olevan aivan helvetin kivulias kokemus, jossa on kuitenkin se mahtava lopputulos, mutta siinäpä se. Yritin psyykata itseäni ja miestäni etukäteen jollain ”synnytys on meidän yhteinen, mahtava matka” -höpinällä, mutta en tiedä, uskoinko siihen oikeasti itsekään. Ihmettelin niitä hörhöjä, jotka oikein ODOTTIVAT synnyttämään pääsemistä ja hokivat jotain voimaannuttavasta kokemuksesta. Hulluja! Mun suunnitelma oli vaan, että selvittäis siitä hengissä, kaikki me kolme ja kätilöt mieluiten myös.

Mutta mitä ajattelen nyt? Synnyttäminen oli ihan älyttömän hieno, ainutlaatuinen, mieletön kokemus. Se hiipuu koko ajan mun mielestä, mikä on tosi haikeeta. Toi mun kirjoittamani synnytyskertomus on vaan tylsä kuvaus mitä milloinkin tapahtui, oikeasti jokaiseen minuuttiin sisältyi niin paljon. Ja se hetki, kun vauva syntyi… siitä alkoi kunnolla tää hullu hormonimyrsky, joka edelleenkin jatkuu, mutta vähän lievempänä, onneksi. Ja mies, lapsen isä, toimi synnytyksessä just niin kuin halusinkin, oli kannustava ja koko ajan läsnä mutta pysytteli kaukana kun niin toivoin. Toi syötävää ja juotavaa, kutsui kätilön tarvittaessa paikalle, teki muistiinpanoja ja otti kuvia. Ja pysytteli pois sieltä haarovälimaisemista, haha.

En mä ihan vielä uudestaan haluais synnyttää, ootellaan nyt ensin että paikat paranee kunnolla ja katotaan sitten. Mitään traumoja ei mulle jäänyt ja annoinkin synnytykselleni arvosanaksi 9/10.

Luen mielelläni myös teidän synnytyskertomuksia, jos sellaisia haluatte kommenttiboksiin rustailla, ihan jotain pientäkin vaan. 🙂

33 Comment

  1. En ehkä itse kirjoittaisi tälläisiä blogiini, mutta eipä sillä, en lapsia haluakaan. En pystyisi synnyttämään, kuulostaa ihan kamalalta 😀 kai mä jostain jään paitsi mutta olen toki onnellinen lapsia saaneiden puolesta ja tykkään kyllä mun veljen ja kavereiden lapsista 🙂 ei vaan ole mun juttu ollenkaan 😉 35 vuotta eikä ikinä vauvakuumetta, pelkkiä painajaisia vaan lapsen saannista. Tulis jo ne vaihdevuodet ;D

    1. A says: Vastaa

      Haha no onneksi kenenkään ei ole pakko 😉

    2. Kissis says: Vastaa

      Eipä tarvii ollakaan! 🙂 Menihän mullakin pitkään, että lapsen halusin. Eikä muuten oo mitään vauvakuumetta vielkään koskaan ollut!

  2. hanixu says: Vastaa

    Hieno kertomus ja kaikki kuulostaa sujuneen tosi hyvin. Onnittelut tyttövauvasta! ♥

    Ittellä ois tämä kokemus edessä ensi helmikuussa.. 🙂

    1. Kissis says: Vastaa

      Jee! 🙂 Kiitos!

  3. Iines says: Vastaa

    Huh, olipa pitkä urakka! Omg muuten: mäkin pöllin sexypöksyjä!!! On varmaan vieläkin yhdet kaapissa ???

    1. Kissis says: Vastaa

      Haha, joo niitä pöllii kyl varmaan kaikki, väkisinki jää jalkaan yhet 😀 meijän piti vauvalle ottaa pipoki kotimatkalle ku oma oliki jääny kotiin!

  4. K says: Vastaa

    Kuulostaa toisaaltaan oikein onnistuneelta ja ”mukavalta” kokemukselta, huonomminkin olia vissiin voinut mennä 🙂
    Itselläni ei vielä lapsia ole suunnitteilla, mutta mä taas olen kauhee vauvakuumeilija ollut jo varmaan 16-vuotiaasta saakka ja saanut aina kuulla vanhemmilta sukulaisilta hoitaessani suvun uusia tulokkaita, että olen muka vähän liiankin innokas vauvojen hoitaja ikäisekseni 😀

    1. Kissis says: Vastaa

      Oho, mä en oo ikinä ennen vauvoja hoitanu! 😀 ihan on uutta kaikki.

  5. Jenska says: Vastaa

    Vitsi miten hyvä idea, että mies teki muistiinpanoja! Mulla synnytys käynnistettiin, ja kesto oli 4h ja rapiat. Se on niin sumea koko setti, että olis tosi kiva lueskella vaikka ”vaan” niitä miehen huomioita.. Aion tehä toisen lapsen ihan vaan korjatakseni edellisen synnytyksen ”mokat” hahah? Esim haluan ehdottomasti kuvia enemmän! Ja videoita! Ja muistiinpanoja! Haluan muistaaaa! Tosi huonosti muistan kyllä enää koko vauva-aikaakaan? Meillä on siis 1v3kk vanha tyttö talossa. Onnea vielä teille sinne kuplaan❤️

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo mullekin jäi jotain juttuja ihan sumeeks. Ja luulenpa et tää vauvavuosikin jää ainaki osittain…

  6. Kata says: Vastaa

    Ma oon aina halunnut synnyttaa ihan vaan siksi etta halusin tietaa milta se tuntuu. Ja olihan se mielenkiintoinen, joskin pitka, kokemus. (Kaynnistettiin ma-aamuna, tytar syntyi ti-iltana) 😀 Kivunlievityksena pelkka ilokaasu, yksi aivan pieni repeama jota ei tarvinnut ommella. Olisin halunnut synnyttaa altaassa, mutten saanut koska mulla oli raskausmyrkytyksen oireita ja korkea verenpaine. Nyt toisella kierroksella toivon etta talla kertaa paasisin sinne altaaseen, olisi myos kiva kokea synnytyksen alkaminen itsekseen ilman kaynnistysta. Muuta kivunlievitysta en tallakaan kertaa halua kuin korkeintaan sen ilokaasun. Nyt 33 viikkoa taynna ja oon ihan kyllastynyt tan mahan kanniskeluun, haluun jo synnyttaa! Onnea viela sinne! 🙂

    1. Kissis says: Vastaa

      Heh, sama mulla, oli kyl kokemuksenakin tärkee! Hitto ku en ilokaasuu kokeillu!! Jäi vähän harmittaa – pakko tehä toinen?! 😀 Tsempit ja sympatiat sinne, ei oo vatsaa kyl ikävä!!

  7. H says: Vastaa

    Onnea vielä tätäkin kautta ?
    Poika syntyi pv ennen laskettua-aikaa ja olo oli todella väsynyt ja kävely oli tuskaa. Ensimmäisen kunnon supistuksen tunsin ambulanssissa. Sain kaikki mahdolliset puudutteet mutta ne ei auttaneet ennen kuin piti ponnistaa. Synnytys ei mennytkään kuten elokuvissa ja tajusin siinä vaiheessa kun lääkäreitä ja kätilöitä oli varmaan yht. 10 ettei kaikki ole hyvin. Poika syntyi elottomana ja voit kuvitella mitä siinä ehti miettiä! 🙁 Ensimmäinen ja viimeinen synnytys, harmi kun kaikki meni noin. Tärkeintä että vauva virkosi nopeasti ja voitiin hyvin. 🙂

  8. Kuullostaa, että sulla on suhteellisen hyvin mennyt synnytys – itsekin aikamoisia kauhukokemuksia kuullut 😀 Onnea vielä kerran pikkuisesta <3

    1. Kissis says: Vastaa

      Juu, ajallisesti kai melko pitkä, mut ei sitä aikaa jotenkin ees tajunnu 😀 Kiitos! <3

  9. Sanna T. says: Vastaa

    Ihana, tutunkuuloinen kertomus 🙂
    Mä kävin varmaan 2kk vessassa aina veden kanssa 😀 siis bidesuihkun. en uskaltanut ilman vaik olis varmaan voinut 😀 särkylääkkeitäkin söin aika pitkään, varmuuden vuoks. Halusin, että olo olis mahdollisimman mukava 🙂

    1. Kissis says: Vastaa

      Heh, mun pitäny nyt rajottaa suihkuttelua kun paikat kuivahtaa. Särkylääkkeitä vähentäny nyt lähipäivinä, ja näköjään ibuprofeeni just loppuki 😀

  10. Tuuli ? says: Vastaa

    Ihana synnytyskertomus, vei kyllä mukanaan <3 Ollaan me naiset kyllä ihme tekoa, synnyttäneitä tai ei! 🙂 Sitä lukee aina kiinnostuneena muiden s-kertomuksia, hakien samallaisia kokemuksia ja tilanteita elikkä vertaistukea. Meillä näyttää olevan kaksi samankaltaisuutta: mä unohdin pissata, ni täysi rakko aiheutti pahemmat kivut ku supistukset ja katetrointi (500 ml) ei helpottanu kipua. Repesin myös sisältä (en tienny et tää on ees mahdollista) pahasti, verihukka 1.5 l ja useampi kymmen tikkejä. Eipä nuo kyllä tuntuneet enää missään ku olin synnyttäny terveen tytön, joka on maailman tärkein mulle <3 Omaa lastaan rakastaa kyllä järjettömän paljon 🙂 Jostain syystä epiduraali ei auttanut mulla, joten kivut on jättäneet vähän traumoja, osin jäi toisen lapsen yrittäminenkin sen takia (mulla oli käynnistys, uskon vakaasti et se tekee pahemmat kivut). Ponnistusvaihe oli jotenkin taianomainen, mulle se oli kivuton, tuntui ku joku yliluonnollinen voima ois vallannut mut ja hallinnut loppurutistukseen saakka 😀 Siihen asti kipu oli vieny mua 10-0, niin olen kiitollinen "lempeästä" lopusta. Ja eihän tämä synnytykseen lopu, sen jälkeen kaikki vasta alkaa 😀 Mielenkiinnolla odotan lisää sun vauva-arjesta kertovia postauksia <3

    1. Kissis says: Vastaa

      Mä menetin noin litran verta ja nyt vasta alkaa olla hemoglobiini ok eikä tuu niin hirveitä huimauskohtauksia.

      On ollut rankat 2 viikkoa, vasta nyt alkaa vähän pää selvitä…teen postauksen mun baby bluesista, mutta ehkä vasta vähän myöhemmin. Meijän vauva-arki on hyvin pitkälti imettämistä, vaipan vaihtoa ja vauvan ihailua ja viimeinkin oon antanut itelleni luvan ihan vaan relata!

  11. nasse says: Vastaa

    Tää oli kyllä ihana kertomus, nauratti ja itketti 😀 Täytyy itsekin pitää mielessä, kun/jos synnyttäminen on omalla kohdalla ajankohtaista, pistää mies tekemään muistiinpanoja!

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo, kannattaa! Tosin kätilöthän kirjaa kaiken ylös myös, sen pohjalta osittain tääkin kirjotettu.

  12. Janet says: Vastaa

    Ihana lukea sun synnytyksestä <3 ja vitsi! Miks mä en tajunnut pyytää mieheltä muistiinpanoja 😀 silloin yöllä ei hän kyllä olis varmaan osannut mitään ees kirjoittaa ;D

    Ootko lukenu mun kertomuksen? Laitan linkin varuiksi 🙂 niin innolla luen teidän kuulumisia <3

    https://my-fantazya.blogspot.fi/2017/01/synnytyskertomus.html?m=1

  13. Nora says: Vastaa

    Ihana kertomus, jota oli tosi kiva lukea oman synnytyksen lähestyessä. Miehen kommentit oli hauskoja 😀 Onnea!

  14. Eve says: Vastaa

    Tytär syntyi heinäkuussa 2012, laskettuna päivänä JA Luojan kiitos; edellisenä päivänä itkin hullu helle + valasmainen ulkonäkö-komboa ja aloin oikeasti pelätä sitä että vauvasta tulee lähemmäs viisikiloinen (reilu neljä oli lopputulos) :’D

    Kestin supistuksia 9h kotona ennekuin totesin että nyt en pärjää enää ilman troppeja, ja synnärille päästyäni todettiin vain että oletkin jo kokonaan auki (!!!), pääset suoraan ponnistamaan! Puhkaistaan vain kalvot (ja niin tulvi pohjanmaa…) En kerennyt saada toivomaani epiduraalia joten pelotti aika hitosti :O Verenvuotoa oli paljon ja istukkaa saatiin odotella, oli lähellä ettei lähdetty leikkaussaliin ottamaan istukkaa (mutta onneksi ei tarvinnut) Synnytykseen meni kaikkiaan 50min., mikä kyllä pelotti kun kaikki kävi niin nopeasti :/ Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin kun terveen tyttären sai syliin! En kylläkään muistele haikeudella tapahtumaa… xD

  15. Sissi says: Vastaa

    Olipas liikkistä <3 Mä olen kaks kertaa synnyttänyt ilman kivunlievitystä, ja voin kertoa että se sattuu ns. vtusti. Tää ei ollut mikään tietoinen valinta vaan paskat ajoitukset, olisin kyllä epiduraalin halunnut. Tokalla kerralla jo esim. sairaalan parkkipaikalla. Synnytys on kyllä semmonen juttu, että se säilyy mielessä koko loppuelämän ainutlaatuisena kokemuksena <3

    1. Kissis says: Vastaa

      Huh!!!

  16. Onnea koko perheelle ❤

    1. Kissis says: Vastaa

      Kiitos!

  17. Kiitos kun jaoit kokemuksen, musta on tärkeetä et näistä puhutaan ääneen! Ja nimenomaan, et kaikki ei oo vaan kauhua ja pelottelua, verta ja suolenpätkiä, joskus tuntuu et vaan kauhusynnytykset kerrotaan.
    Nauratti toi pissan katetrointi, multa meinaan katetroitiin 1000ml. xD Sit itellä oli noihin tuhdeimpiin puudutteisiin (epi ja spinaali) vähän nou nou-fiilis, koska oisin halunnu mennä mahd vähillä. Ja fiilis vahvistui myöhemmin, kun mulle spinaali laitettiin ja se lähes pysäytti hyvin edenneen synnytyksen. Kaikki tuntemukset hävis ja supistukset vaimeni. Vitutti. Mun mielestä noiden puudutteiden vaikutuksista puhutaan liian vähän. Jos oisin tienny, miten siihen voi reagoida, en ois halunnu koko spinaalia.

    1. Kissis says: Vastaa

      Heh, joo, toki munkin synnytys ois voinut mennä ”paremmin”, ilman repeämiä ja vuotoa mutta ne on kyllä niin pieniä juttuja siinä tilanteessa. Toki jälkeenpäin ne tuskat näistä vasta sit iskikin. Ja edelleenkin jälkivuodan! Mutta oli synnytys miten paha tai helppo tahansa, niin kyllä se on silti ikimuistoisinta!

  18. Lurre says: Vastaa

    Oi, ihana, että sulla oli hyvä kokemus! Mä oon just näitä ”birth junkie”ita, joiden mielestä synnytys voi parhaimmillaan olla tosi voimauttava, upea ♥ Meidän nuorempi tyyppi aika samanikäinen, nyt 2,5kk ikää ♥ Ja synnytys oli tosi upea! 🙂

    1. Kissis says: Vastaa

      Ihana kuulla! <3

Vastaa