Pahinta on yksinäisyys

Mun piti aloittaa uusi postaus tällä otsikolla ja kun katsoin blogini luonnoksia, niin sieltähän jo löytyi samalla otsikolla! Tasan vuosi sitten maaliskuussa 2018 olen kirjoittanut näin:

”Niin. Tässä vauvahommassa pahinta on yksinäisyys. En tosiaan jaksa ei-missään-kauaa-viihtyvän vauvan kanssa lähteä kaupungille kovin usein, joten olen kovasti yrittänyt kysellä ihmisiä meille kylään. Mutta mulla ei oikeen vauvojen omistajia kavereina ole, ja kaikki ovat tietenkin töissä päivisin. Amanda tykkää, kun käy vieraita ja onhan se itsellekin kiva saada juttuseuraa. Iltaisin meillä on aina vähän levotonta ja Amanda menee kylpyyn ja nukkumaan puoli kasin aikoihin, joten iltaisin ei ainakaan oikein viitsi enää mihinkään lähteä tai kutsua ketään kovin myöhään kylään (paitsi toki kyläily meille onnistuu Amandan nukkumaanmenon jälkeenkin).

Olen täältä Arabianrannan äideistä kysellyt vaunuiluseuraa ja muutamien kanssa ollaan käytykin ulkoilemassa, mutta nämä talviolosuhteet ovat välillä vähän haastavat ja kaikilla on niin omat aikataulunsa päikkäreiden suhteen. Yhteen mukavaan ikäiseeni äitiin, jolla on pari viikkoa vanhempi poika, olen tutustunut enemmänkin ja on ollut kyllä kivaa. Mutta niin, vauvan kanssa kotona kökkiminen on välillä tosi tylsää. Aletaan kyllä Amandan kanssa jossain vaiheessa jotain harrastamaan, kun alkaa viihtyä paremmin, tai toivon ainakin niin!

Yksinäisyyden lisäksi ahdistavinta on imetyksen sitovuus. Meillä ei ole pulloa käytössä, koska en pumppaa enkä halua antaa tässä vaiheessa ainakaan korviketta. Toivon, että kiinteät sapuskat alkavat puolen vuoden iässä maistua ja kesällä niillä vois pelata vähän enemmän omaa aikaa. Imetän tosi mielelläni, kyse ei ole siitä, mutta olishan se tosi virkistävää päästä joskus yksin käymään vähän pidemmäksi ajaksi jossain. Ruokinta-aika meillä on noin parin tunnin välein päikkäreistä ym. riippuen, mutta isompiin yllättäviin itkuihin toimii kuitenkin vaan se tissi.”

Pahinta siis oli yksinäisyys jo vuosi sitten. Eikä se siitä kyllä helpottanut yhtään, oikeastaan päinvastoin. En ole elämässäni ikinä ollut niin yksinäinen kuin lapsen saatuani. Mä en jotenkin edes ajatellut äitiyslomalle jäätyäni, että hei, eihän mulla oo yhtään mammakaveria, mullahan tulee olemaan tosi tylsää! ”Tosi tylsää” on kyllä lievä ilmaisu, ”kodin seinät kaatuvat rytisten päälle ja välillä on vaikeeta hengittää” olis oikeampi. Enkä edes yhtään liioittele. Päivät etenkin pienemmän vauvan kanssa olivat nimittäin ihan oikeasti TODELLA PITKIÄ. Etenkin kun se vauva itki suurimman osan ajasta. Pelkkä ajatus siitä meidän leikkimatosta oksettaa, hitto että sen alla makoilu oli TYLSÄÄ! Mutta myös nyt isomman, taaperon kanssa, on usein äärimmäisen puuduttavaa.

Arabianrannassa asuessamme ongelma oli se, että Amandan kanssa ei jaksanut paljon kotoa poistua koska itku ja jatkuva imettäminen, täällä Maununnevalla ongelmaksi muodostui se, että ketään ei ole missään. En tunne alueelta muita samassa tilanteessa olevia äitejä, ja olen vaan ihan hiton yksinäinen. Koska Amanda ei vielä kunnolla kävele, ulkoilu on joko vaunuilua tai keinumista, lumen takia ei välttämättä kumpaakaan. Leikkipuistoissa tän ikäiset saavat käydä ennen puolta päivää, mutta meillä aamut ovat aika lyhyitä ennen ekoja päikkäreitä, eli seuraa ja tekemistä tarttis eniten sinne klo 13-16, jolloin muut saman ikäiset nukkuvat päikkäreitä. Muskari meillä on kerran viikossa, sekin tosin harmittavasti nykyään päikkäriaikaan, eli nukkuu lyhyet unet matkalla sinne. Olen toki käynyt läpi kaikenlaisia sirkuskouluja tän ikäiselle, mutta ovat kaikki huonoon aikaan tai rasittavan pitkällä.

Mä olen välillä ajatellut, että voisin maksaa siitä, että saisin käydä töissä. Kun viimeksi kävin töissä yksin käymässä ja sain hetken istua ja jutella työkavereiden kanssa, mietin vaan, että hitto tää on mahtavaa. Mä olen usein vaan ihan äärettömän kyllästynyt näihin päiviin. Amanda on ihana, mutta näin pienestä ihmisestä ei vielä ole hirveästi seuraa. Mä kaipaan niiiiin kovasti jotain muuta kuin palikoiden syöttämistä laulavaan leluautoon ja työntökärryjen suunnan vaihtamista. En yhtään jaksais nukuttaa puoli tuntia päiväunille tyyppiä, joka vaan kiipeää pinniksen reunoja pitkin, vaikka on tosi väsynyt. Ja kun lopulta nukahtaa, nukkuu ehkä vaan puoli tuntia. Kauppakeskus Kaaren leikkihuone kyllästyttää mua niin paljon, ettei mitään rajaa (vaikka se on ollut henkireikä viimeset puoli vuotta, edes joku paikka lähellä minne mennä, missä Amanda viihtyy ja josta ehkä mahdollisesti saa myös hetkeksi juttuseuraa. Kiitos, Kaari, kiitos.) Päivät ovat melko samanlaisia edes jossain määrin, koska tiettyyn aikaan pitää syödä ja nukkua päikkärit (ja Amanda nukkuu edelleen kahdet, joka sekin rajoittaa menemisiä, koska nukkuu ne parhaiten omassa sängyssään).

Ja siis tosiaan tää hiton Maununneva. Jos en rakastais meidän taloa niin paljon, olisin muuttanut täältä jo pois. Alueena tää on ihan sairaan tylsä. Järkevämpää olis ollut jäädä vielä ainakin vuodeksi Arabianrantaan, jossa olis ollut seuraa (ollaan siis edelleen kavereita tuon äipän kanssa johon tutustuin vuosi sitten) ja kaikki leikkipuistot ym. lähellä. Amandan kasvaessa tää on toki kivaa seutua kun on keskuspuisto vieressä ja tarhapaikkakin löytyy lähistöltä todennäköisemmin kuin pieniä lapsia täynnä olevasta Arabianrannasta. Mutta vielä tällä hetkellä tää tympii mua suunnattomasti. Olispa edes auto (tai lähinnä rahaa ja ajotaitoa)!

Nämä postauksen kuvat on otettu loppusyksystä, silloin, kun mua ahdisti ehkä enemmän kuin koskaan. Usein aamuisin mietin, että mä en jaksa tätä päivää. Odotin vaan, koska mies tulee töistä kotiin ja saan juttuseuraa. Toki käytiin välillä jossain kyläilemässä tai meillä kävi vieraita, mutta ne päivät kun ei ollut mitään ohjelmaa… ihan kamalaa. Ja kamalia ovat edelleen.

Munhan piti palata töihin toukokuussa. Noh, lykkäsin paluutani syksylle. Amanda on yksinkertaisesti liian pieni päiväkotiin laitettavaksi, kun ei vielä kävele, ei puhu, ei syö itse jne. Mun pää ei kestä kotona olemista, mutta vielä vähemmän se kestäis töissä, kun vaan miettisin, että ei Amanda siellä tarhassa pärjää. Pieni se on vielä syksylläkin, mutta toivottavasti kuitenkin vähän paremmat valmiudet. Ja onneksi kesällä on jo muutenkin kivempaa, kun voidaan olla enemmän ulkona. Tää talvi ahdistaa, ihan niinku viime vuonnakin.

Saa kommentoida! Löytyykö sieltä muita yksinäisiä?

P.S. Tiedän Momzien! Ja yhden lähistöllä asuvan äipän olen sitä kautta tavannutkin.

P.P.S. Kiitos Anna ja Aino, te sentään käytte meillä vielä kylässä! 😀

19 Comment

  1. Mä voin tulla joku arkivapaapäivä kylään! En osaa leikkiä lapsen kanssa, mutta osaan puhua ja rapsuttaa kissaa <3

    1. Kissis says: Vastaa

      Haha, tervetuloo! <3

  2. E says: Vastaa

    Moi, en ole aiemmin sulle kommentoinut. I feel you:) mulla on 12/2017 syntynyt tyttö ja ihan sama tilanne kuin sulla. Yksinäisyys ahdistaa ja töihin ei raaski kuitenkaan vielä mennä. Kerhoissa ja avoimessa päiväkodissa käydään mutta harvoin siellä kukaan alkaa edes juttelemaan.

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo, täällä nää kerhot ja avoimet päiväkodit ovat tän ikäisille vain aamuisin, iltapäivällä on sit jo isompien toimintaa ja neiti jäis vaan jalkoihin 🙁 Mut ehkä kohta nää aamutkin saattais vähän pidentyä niin päästäs aamullaki johonkin. Sit toki pian on jo kesäkin. 😀

  3. Riina says: Vastaa

    Mä niiiin ymmärrän sua. Oon itse ollut töissä elokuusta, ja 1 v 3 kk oli ekaks isänsä hoteissa, ja nyt mummiensa. En olis jaksanut pelkästään kotona enää, olin jo ihan hermoraunio tylsyydestä. Muistan, kun tuijottelin kelloa, ja toivoin, et aika kuluis. Mulla oli yks läheinen kaveri hoitovapaalla, ja koska mulla oli auto käytössä, oli ne päivät, joina mentiin hänen luokseen, oikeesti tosi kivoja. Ja kävin mä sit aina to-iltapäivisin kirkon mammakerhossa. Mutta muuten… Ohhoi. Ja nyt tosiaan, kun teen 4-päiväistä viikkoa, on homma ihan päinvastoin. Odotan hoitovapaapäivää aina innolla. Etjoo: ei toi kotiäiteily vaan sovi kaikille. Mut ymmärrän hyvin, ettet halua Amandaa vielä päiväkotiin : se jäis jalkoihin… Millainen rytmi teillä muuten nykyään on? Ihan mielenkiinnosta näin samanikäisen äitinä kyselen…

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo, ei oo kotiäiteily muakaan varten enkä niin alunperin oikeen ajatellutkaan, vaikka toki ihan näin kamalaa vauvavuotta en osannut edes tietää…vaan ehkä edes vähän sitä ”lattemammailua” 😀 Nyt toki jo sinänsä kivempaa, kun Amanda jo vähän leikkii ja liikkuu, ei päivät ole enää ihan niin hirveitä kun sillon kun vaan sisällä kantoi huutavaa vauvaa tai vaunuili ulkona kylmässä että se nukkuis.

      Meidän rytmi on ollut jo aika pitkään tää sama: no nyt kun en enää imetä niin Amanda herää seiskan aikaan, sit syödään aamiaista ja sen jälkeen yritän saada keittiötä vähän johonkin kondikseen, ehkä pyykkikoneen päälle tms ja leikitään Amandan kanssa, katotaan Pikku Kakkosta tms. säätöä kotona. Ysin-kympin aikaan lähdetään käymään ulkona, yleensä lähikaupassa tai jäädään pihalle pyörimään jos naapurin lapset ovat paikalla (Amanda rakastaa naapurissa asuvaa pientä tyttöä ja poikaa!). Ja keinutaan, mut nyt kaikki keinumestat ihan lumikasoissa. Sit kotiin ja pientä välipalaa (yleensä loppu aamupuuro jos jää tai jotain sosetta) ja päikkäreille. Nyt alkanu nukkumaan ekat päikkärit n. tunnin eli klo 11-12. Kun herää, niin hetki säädetään, sit lounasta ja sen jälkeen joko lähdetään Kaaressa käymään tai jos tulee vieraita niin sit leikitään kotona. Sit on välipala (nyt jotain sormiruokaa) ennen toisia päikkäreitä jotka klo 16-17 välillä. Niiden jälkeen päivällinen (sosetta ja sormiruokaa) ja leikkimistä ja jos hyvä sää niin käydään läheisen päiväkodin pihalla keinumassa. Nyt Amanda rakastunu Pikku Kakkosen lastenkonsertteihin ja haluaa katella niitä samalla kun säätää lelujen kanssa ja harjottelee kävelemistä. Iltapuuro klo 19 ja sit vielä iltaleikit, pari x viikossa kylpyyn ja nukkumaan klo 20. Nythän meillä yöt tosiaan nukutaan, kun päästiin eroon yösyötöistä, IHANAA. Tällainen siis aika ”normipäivä”, toki jos on jotain neuvolaa tms. niin sit sitä. Keskustassa en ihan usein enää jaksa käydä, kun ei oikeen jaksa istuskella bussissa pitkiä aikoja eikä missään kaupoissa tms kauaa viihdy rattaissa muutenkaan. Pitäis olla joku paikka mihin mennä ja jotenki en oo vaan nyt viime aikoina jaksanu. Oodissa vois joskus käydä…

      Ois kiva päästä siirtymään yksiin päikkäreihin, mutta en oikeen jaksa vielä pitkittää noita aamuja, kun on jo kympiltä ihan väsy ja nyt tosiaan aikaistanu näitä heräämisiä muutenkin. Vähän noi tokat päikkärit on hankalat, mutta ei kuitenkaan jaksa tunnin yhillä unilla tonne iltaan asti. Et näillä mennään, eiköhän tässä jotain muutosta kevään aikana tule…

  4. MRMR says: Vastaa

    Tiedätkö, mulla jäi jotenkin hetkeksi sun blogin lukeminen vauvajuttujen takia. En oo koskaan halunnut lapsia, kunnes nyt kun löysin uuden kumppanin ja tuntuu, että jos jonkun kanssa joskus lisääntyisin niin tuon. Ja arvostan ihan valtavasti sitä, miten tuot näitä äitiyden varjopuolia esiin. Vanhemmuusblogit on kovin usein sitä hehkutusta ja vain hyviä puolia perhe-elämässä, mikä tietysti on ihan ymmärrettävää ettei välttämättä niitä synkkiä juttuja halua ladata blogia täyteen, mutta tällaisia, sunlaisiakin juttuja tarvitaan.

    Musta tuskin koskaan tulee mitään lapsi-ihmistä, ja välillä mietin että mitä jos tehdään lapsi enkä tykkää edes siitä, tai äitiydestä tai mitä jos hukkaan elämän ihan kokonaan, ja se, että kirjoitat näistä tuntemuksista jollain omituisella tavalla valaa uskoa siihen, että vaikka tuollasia fiiliksiä tulisikin niin ne on ihan normaaleja eikä tekisi musta hirviötä ja maailman huonointa ihmistä.

    Kiitos, ja tsemppiä ja jaksamista, kesä on ihan pian ♥

    1. Kissis says: Vastaa

      Heh, ymmärrän. Ja mullahan oli sama, uusi kumppani toi muutoksen tähän vauvanhaluamisasiaan. 😀

      Mutta joo. Koska meidän vauvavuosi oli täynnä itkua, imetysdieettejä, lääkäreillä juoksemista, huolta ja p*skaa, niin eihän ns. normaali vauvavuosi ihan sellainen ole. Terveen vauvan kanssa on helpompaa. Itkuiseen vauvaan kiintyminen on haastavampaa ja muistan kyllä ne epätoivoiset hetket, kun mietin, että ei musta ole tähän, en tykkää tästä yhtään, hakispa joku tän vauvan hetkeks pois tai kertois mitä mä tän kanssa teen. Silti hetkeäkään, en hetkeäkään, ajatellut, että en rakastais lastani. Äitiydestäni olen tykännyt siitä sekunnista asti, kun sain vauvan syliini. Oi mä muistan, kuinka onnellinen mä olin, itkin vaan miten ihanaa on olla tän tyttövauvan äiti, ihanaa oli se hormonimyrskykin 😀 . Mutta vaikka meillä onkin ollut ”vähän” normaalia haastavampaa, niin kyllä niitä huonoja hetkiä on helponkin vauvan kanssa, aivan varmasti. Kyllä jokaisella vauvalla on ne itkuiset päivät, huonot yöt, omat ongelmansa. En siis enää yhtään naureskele, kuten silloin neuvolassa raskaana ollessani kun multa tivattiin sata kertaa, että ”mites ne tukiverkostot” ja mietin vaan, että onhan tässä ennenkin ilman tukiverkostoja pärjätty. Mua suorastaan ärsytti, kun neuvolatäti kaiveli kaikki meidän tutut ja tuntemattomat, et onhan meillä sit apuja. Todellakin kävi hyvin selväks, että jos ei muuten sitä apua tarviskaan, niin edes niihin päiviin, kun ois kiva juoda vaikka kupillinen kahvia jonkun sellaisen kanssa, joka sanoo muutakin kuin ”möö möö äläpäläpää”.

      Mä haluan kirjoittaa näistä jutuista täällä rehellisesti ja siksi, koska tiedän, etten ole ainoa, jolla on vauvan ja äitiyden kanssa vaikeaa. Ja ihan vaan siksi, että koska tää on mun blogi ja haluan kirjoittaa asioistani, vaikka sitten vaan itseäni varten. Toki mua aina vähän mietityttää, että mitä jos jengi ajattelee, että jotenkin kadun äidiksi tuloa, ”miksi toi teki lapsen jos ei edes siitä pidä?” tms. Mähän en mikään lapsirakas ollut alun perinkään enkä ole sitä vieläkään, ei mulla ollut mitään vauvakuumetta. Mutta lapsi on kuitenkin parasta ikinä. Näin se vaan on. Amanda on ihanin tyyppi ja etenkin koko ajan kasvaessaan. ♥ Ei omaa lastaan oikeasti koskaan kadu, vaikka välillä onkin negatiivisia ajatuksia. Ne on ihan OK.

  5. Julia says: Vastaa

    Voin niin samaistua! Nyt lapsi siis jo vanhempi, ja olen palannut opiskeluiden pariin.. Mutta etenkin se ensimmäinen vuosi lapsen kanssa, huhhuh. Muistan eräänki aamun ku itkin vessassa mun miehelle, että elä lähe töihin, en jaksa yksin tän kans. Oma lapsi oli just semmonen et ei yhtään viihtyny lattialla/sitterissä/missään.. Kantoliina oli mulle kyllä pikkuvauva-ajan pelastus. Siinä lapsi nukku pisimmät päiväunet, ja sai samalla sitä paljon kaipaamaansa läheisyyttä.
    Jotenki sitä kuvitteli että vauvan kans kotona ois ihan rentoa ja mukavaa jne. Todellisuus oli just useimmiten sitä, et laski tunteja siihen millon mies tulee kotiin. Lapsi meni sitten 1v3kk iässä päiväkotiin ja tuntu et itsestäki tuli sit jaksavampi äiti ku sai päivisin tehä muutaki ku vaihtaa vaippoja ja lykkäillä rattaita. 🙂
    Tsemppiä!

    1. Kissis says: Vastaa

      Juu eipä ton meidänkään neidin kanssa mitenkään relattu…koko ajan piti kantaa tai keksii uutta viihdykettä. Mut mikään kantoväline ei kelvannu. Sitteri kelpas aina jonkun aikaa, etenki jos sitä heilutti ja sitku ite oppi potkii vauhtii haha! Oli kyl meijän vauvavuoden pelastus, oli pitkään käytössä. Lattialla viihty tosi huonosti, yksin ei hetkeäkään. Töissä ois kyl edelleenkin lepposampaa 😀

  6. RiinaK says: Vastaa

    Ymmärrän hyvin tuon yksinäisyyden tunteen. Meillä nyt reilu 5v poika ja vauvavuosi oli lähinnä traumatisoiva; koliikkia,itkua ja unettomuutta.Lisäksi muksu lähti fyysisesti hitaasti kehittymään, eri terapioita onkin ollut 1v-5v asti.Päivät ekana ja toisenakin vuotena oli äärimmäisen pitkiä ja yksinäisiä.Toki käytiin viikottain perhekerhossa mutta en löytänyt samanhenkistä seuraa eikä muksu viihtynyt kipujensa vuoksi siellä.Eli kotona oltiin.Ulkoiltua tuli paljon,muksu kun nukkui päikkärit parhaiten LIIKKUVISSA vaunuissa.Kaipasin silloin niin aikuista seuraa! Töihin palasin muksun ollessa 3v, meillä se oli sopiva aika muksun kehityttyä niin että pärjäsi päiväkodissa liikkumisten suhteen.Vaikka työni on raskasta,oman pääni vuoksi työ tekee hyvää.Jaksan paljon paremmin nyt kotiarkeakin.
    Sen oon päättänyt että meillä lapsiluku tulee olemaan yksi. En uskalla ottaa riskiä että joutuisin samanlaiseen uudelleen.Ja se että tukiverkkomme on olematon,vahvistaa vaan päätöstä.

    1. Kissis says: Vastaa

      Ääh, ikävää aikaa on ollut teilläkin. 🙁 Löytyikö mitään syytä mihinkään? Amandakin on ollut hidas kehittymään, vaikkakin kuitenkin ihan normaalin rajoissa, mutta veikkaan, että refluksi ja kivut ovat syynä tähän hitauteen, lattialla viihtyi vasta tosi myöhään, vatsallaan jne. Ja nyt kävelyn opettelu kestää, kun kaikki muksahtelut jne. sattuvat ”normaalia” enemmän, joten on tosi varovainen.

      Sama homma täällä, en vois elää tota vuotta enää uudelleen ja tukiverkko on myös noin pienen lapsen suhteen olematon.

      1. RiinaK says: Vastaa

        Meillä pojalla sekä liikkuminen että puhe tulivat viiveellä,kuitenkin 2v asti oli aina ikätason rajoissa molemmissa.2v- mukaan tulivat ft ja puheterapia,onneksi saatiin hyvät yksityiset terapeutit joiden avulla kehitys lähti sitten reippaammin eteenpäin. Muksulle tehtiin geenitestit 4v iässä ja mitään selittävää ei löytynyt,eli terve on. Meillä siis koliikki ja reiluksi selittävät fyysisen kehityksen viivästymän,puheen viivästymälle ei ole löytynyt selitystä. Mitään allergioita meillä ei ole ollut.Pahimmassa vaiheessa jokainen pieru ja röyhtäisy teki kipeää,Sitä oli hirveä katsoa vieressä.
        Nyt 5v onkin sitten kehittynyt ikätovereiden tasolle ja osin ylikin mm.hienomotoriikassa. Jos ei tiedä meidän muksun taustoja,kehitysviivästymää ei huomaa enää mistään.
        Pahimmat epätoivon ajat oli muksun ollessa 2v-3v,sitten lähti edistymään vauhdilla.Ja nuo geenitestin tulokset oli helpotus vaikka itse tiesin että terve lapsi on.Vaikeimpina hetkinä silti ajatteli jos jotain taustalla onkin.
        Nyt osaan jo nauttia lapsen kanssa olemisesta kun huolet on väistyneet.Vertaistuki olisi ollut vaikeimmilla hetkillä enemmän kuin tarpeellista.

        1. Kissis says: Vastaa

          Joo, toi huoli on itselläkin jatkuvasti läsnä ja odotan kans kovasti sitä aikaa, kun ei tarttis ajatella tämmösiä juttuja.

  7. Coconut says: Vastaa

    Ai että, muistan kyllä niiiin ne päiväni murmelina -aamut äitiys- ja hoitovapaalta…. Tuntu että aina alkaa vaan sama päivä uudestaan. Menin töihin ku muksu oli 1,5v enkä päivääkään ole katunut sitä. Syyllisyyttä ei minusta ole järkeä tuntea, koska elämäänsä tyytyväinen mutsi on kaikin puolin paras mutsi 🙂 Tsemppiä sinne!

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo, mäkin oisin mennyt toukokuussa takas töihin, jos Amanda jo kävelis vakaasti ja ei ois tätä allergiasuota. Samaa mieltä toki tuosta, että tyytyväinen mutsi on paras mutsi, kyllä mä sinänsä tyytyväisenä kotona olen, kun se on ehdottomasti Amandan parhaaksi.

  8. Eve says: Vastaa

    Olin hurjan yksinäinen kun tyttöni oli vauva, en oikein tuntenut muita samanikäisiä äitejä (ne harvat jotka tiesin, elivät sitten aivan eri päivärytmiä) Sanoin jo raskaana ollessani että tyttö menee sitten hoitoon heti kun ikä sen sallii (11kk perhepv.hoitoon), koska jo jotenkin tiesin etten jaksa olla kotona pidempään. Sain toki kauhistelua asian suhteen ja (epäilemättä hyvää tarkoittavia) neuvoja siitä miten kivaa on olla kotona pari vuotta kun se kerran on mahdollista (= molemmilla vakityö), mutta onneksi pidin pääni.

  9. emppu says: Vastaa

    Hienoa, että kirjoitat tällaisista yleensä ehkä vaietuimmista aiheista. Itse olen vasta raskaana, mutta vauvan ja lisäneliöiden takia muuttamassa pois kantakaupungista, ja vähän jännittää, että onko siellä syrjäseudulla (eli Espoossa, hah) ketään samankaltaisia kuin itse on. Lisäksi kavereilla ei ole lapsia, ja tuntuu, että osa on jopa vähän säikähtänyt vauvauutista. Vaikka oon kolmissakymmenissä, niin aika monilla tämänkin ikäisillä tuntuu olevan vielä uratykitykset ja hyvinkin monilla villit sinkkuvuodet käsillä, joten ehkä mun kovin erilaiseksi muuttuva elämäntilanne tuntuu vieraalta. Vaikka on perhettä ja toki vielä kavereitakin, niin vähän jännittää, varsinkin tuon muuton takia. Voi olla, että oon yksin jossain ankeessa skutsissa vauvan kanssa, eikä siellä oo edes kivoja kirjastoja/kahviloita/lounaspaikkoja/museoita/yhtään mitään palveluita ja ajanviettopaikkoja, joihin on kantakaupungissa asuessa tottunut. Ja hajoilen sitten sinne.

    En myöskään ole ehkä ihan… Miten sen sanoisi, perinteinen äitimäinen äiti 😀 En ole vauvaihminen ja muutenkin ehkä vähän jörö (tai ehkä introvertti olisi korrektimpi ilmaus…). Jossain perhevalmennuksissa olo on tuntunut vähän ulkopuoliselta, en vaan osaa solahtaa sellaiseen söpöstelevään ja intiimiin äitiskeneen oikein luontevasti. En oo vauvoista haaveillut, mutta kun ihanan mieheni kohtasin, se päätös syntyi siitä. Mutta se äitiskene… Se tuntuu vieläkin vieraalta, vaikka toki on kivaa jakaa tähän liittyviä juttuja. Ja on ne muut äidit olleet tosi kivoja, mä vaan oon jotenkin niin huono tollasessa ryhmäytymisessä ja intiimiks heittäytymisessä tuntemattomien kanssa :’D

    Oiskohan ihan kauheen kaukaa haettua vaikka laittaa sulle vauvan jossain vaiheessa vauvan pullahdettua ulos vaikka s-postia? Vaikka tietty oma muksu on sen verran nuorempi kuin Amanda, että oot jo varmaan työelämässä yms. asian ollessa ajankohtainen. Mut jotenkin samaistun niin vahvasti sun äitiys- (ja muihin) juttuihin, että vois olla hauskaa jutskailla ja ehkä jopa tutustua?!

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo, aika sama tilanne oli mulla ja sit vielä tosiaan muutto tänne Maununnevalle… kannattaa ainakin tsekata alueen leikkipuistot ja perhekerhot! Ne on kivoja jo ekoina kuukausina, jos meinaa pää hajota kotona. Normaalit vauvat tosin aluksi nukkuvat aika paljon, meillähän ei tosiaan sellaista päivisin nukkuvaa vauvaa ollut – päikkärit sai vaunutella. Kyllä se vaunuiluseurakin on ihan kiva juttu! Momzie-sovellus kandee tsekata, siel on paljon jengiä Espoossa!

      En mäkään ole mikään vauvaihminen, haha! Kummasti sitä kuitenkin oppii juttelemaan kakan väristä ja koostumuksesta, puklujen määrästä jne. 😀 Trust me! Ja sit oikeestaan vähän haluaakin jutella äiti-ihmisten kanssa, mua ainakin kiinnosti enemmän vertaistuki kuin lapsettomien/työssäkäyvien kavereiden bilejutut. Mutta mitään söpöstelevää juttua en mäkään kyllä jaksanut! Meidän vauva-arki oli tosiaan aika kaukana söpöstä…vaikka Amanda söpö olikin (onkin). Kyllä sitä aika luontevasti tulee saman ikäisten lasten äitien kanssa juteltua leikkihuoneissa tms., yleensä keskustelu lähtee ”minkä ikäinen hän on?” -kysymyksellä. 😀 Sit tulee unijutut, syömisjutut jne. Mut toki ihmiset on erilaisia, vaikka äitejä ollaankin, en mäkään joka päivä jaksa kenen vaan kanssa jutella vaikka lapset siinä vieressä säätäiskin. Mutta kai sitä jonkinlainen äitiskene tosiaan on ja muutkin haluaa juttuseuraa, joten vaikka ei muuten kiinnostaiskaan, niin on kiva jutella hetki jonkun kanssa.

      Mulle tottakai kelpaa uudet (äippä-)kaverit, joten heitä ihmeessä meiliä! Koska sulla on laskettu aika? Mä palaan töihin elokuussa, mutta tottakai musta saa seuraa varmasti joskus iltaisin ja viikonloppuisinkin. Ja etenkin jos auto löytyy, niin sopii hurauttaa kaffeelle tännekin. 🙂

Vastaa