Synnytyskertomus vol 2

Minä: ”Sieltä tulee nyt kyllä kakka eikä vauva!”

Kätilö: ”Ei kyllä se vauva on, anna tulla vaan!”

Mutta aloitetaan tämäkin synnytyskertomus ihan alusta, esikoiseni synnytyskertomus löytyy täältä ja nämä kaksi olivat kyllä aivan erilaisia, yhteistä oli ainoastaan synnytyssairaala, Naistenklinikka.

Tälläkin kertaa TIESIN, etten pääse laskettuun aikaan asti. Veikkasin itse asiassa vieläkin aikaisempaa synnytystä, sillä oli niin raskas olo jo pitkään. Mutta sen kyllä miehellekin sanoin, että en ikinä tule selviämään viikonlopun yli ennen sitä alkavaa viikkoa, jolloin laskettu aika, 25.6., olisi. Sehän synnytyksessä jännittävää onkin, jos ei siis ole suunniteltu sektio, että ei ikinä tiedä missä, milloin ja miten se alkaa. Tässä oman jännityksensä toi myös Amandan hoito, kuka tulee ja hoitaa kun hetki koittaa, lähtö kun voi olla etenkin näin toisen lapsen kohdalla hyvinkin vikkelä. Halusimme laittaa myös Arskan vähäksi aikaa hoitoon.

Sunnuntai 20.6. (rv 39+2)

Edellinen yö oli kamala, olen nukkunut viimeiset 5 kk todella huonosti mutta tämä yö oli poikkeuksellisen paska. Tyypilliseen tapaan juoksin pissalla tunnin välein, mutta olo oli jotenkin todella omituisen RASKAS. Onneksi Amanda nukkui aamulla kahdeksaan ja sen jälkeen menin vielä yläkerran sänkyyn omassa rauhassa makoilemaan, kun muu perhe meni laittamaan aamupalaa. Ehkä vähän nukahdinkin, ysin aikoihin vaihdoin asentoa aikeena kohta nousta ja mietin, valuiko jotain alushousuihin. Nousin istumaan ja ehdin just hypätä sängystä ylös, kun vähän isompi satsi märkää holahti pöksyihin. Juoksin täysillä vessaan ja sinne lorahti kunnon annos kirkasta nestettä. SIIS MENIKÖ MULTA JUST LAPSIVESI??? Huusin miehelle että lapsivesi taisi mennä. Sitten iskikin vähän paniikki, ALKAAKO HULLUT SUPISTUKSET KOHTA? Munhan pitää ehtiä syödä aamupalaa, Amandalle hoitaja, apua, Arskaa tullaan hakemaan hoitoon yhden aikoihin! En kyllä tuntenut yhtään mitään supistuksia, joten vähän relasin, iskin siteen pöksyihin ja aloin järjestelemään asioita.

Mies hoiti Amandalle hoitajan jo paikalle ja leikkivät keskenään pihalla, mä sain syötyä ja siivoiltua ja valmistauduttua. Soitin Naistenklinikalle ja kysyin ohjeita jatkoon, pitää mennä päivän aikana tarkistukseen ja ottamaan streptokokkinäyte. Jos supistukset alkaa, niin soittelen uusiksi. Eli jes, odottelen rauhassa kaveria hakemaan Arskan ja laitetaan Amanda päiväunille ja sitten lähden käymään päivystyksessä miehen kanssa. Lapsivettä valui aina kun kävin pissalla.

Hieman ennen kaverin tuloa alkoi hieman supistelemaan, mutta tosi lievästi. Kun Arska oli luovutettu, supistukset hieman voimistuivat, mutta odottelin rauhassa että mies nukuttaa ensin Amandan päiväunille ja sit lähdetään tsekkauttamaan tilanne. Whatsappailin kaverin kanssa ja yhtäkkiä tajusin puhelimen kelloa vilkuiltuani, että supistuksia tuleekin jo 3-4 minuutin välein. Sitten tajusin, että näähän alkaa jo oikeesti tuntua?! Sitten tajusin, että ei helvetti, nyt alkaa olla jo aika tosi tiukkoja ja lähdin soittamaan Naistenklinikalle, jossa kehottivat lähtemään heti. Huusin miehelle että nyt uberia alle ja menoks! Äkkiä heipat Amandalle (joka ei ehtinyt nukahtaa), kamat mukaan ja pian oltiin jo matkalla (klo 13:44), supistukset autossa tuntuivat jo tosi ilkeiltä. Naistenklinikan ulko-oven edessä, taksista noustuani, tuli ensimmäinen sellainen supistus, että piti jo pysähtyä hengittelemään. Mut otettiin heti sisään ja kun kävelin suoraan synnytyssaliin, piti paristi pysähtyä odottamaan supistuksen ohi menemistä.

Salissa nro 8 (klo 14:22) vaihdoin heti tutut ja mukavat synnytysvaatteet päälle. Supisteli, ja sisätutkimuksessa (klo 14:33) selvisi, että olen 2 cm auki, kohdunkaulaa on vielä jäljellä mutta sen reuna on jotenkin ”todella ohut”. Kätilövuoro vaihtui just ja juttelin uuden kätilön kanssa hieman toiveistani (huone oli ammeellinen joten ammetta voisin taas kokeilla, miksei TENSiäkin, vaikka epäilin ettei siitä ole enää niin suurta apua, en uskalla taaskaan koskea ilokaasuun koska pelkään huonoa oloa, epiduraali on erittäin jees ja puudutteet muutenkin, en halua luomusynnytystä tälläkään kertaa kiitos). Mitään listaa en ollut tällä kertaa toiveistani kirjoittanut.

Kätilö vaikutti aika uudelta ammatissaan. Hän lähti hakemaan mulle jumppapalloa, kun tuntui jotenkin vaan turhalta olla paikoillaan, kai tässä jotain vois tehdäkin. Mietittiin myös, että laitetaan vauvalle pinni päähän, kun eihän ne ihme anturit pysy yhtään jos haluaa liikkua (miten ne onkin niin huonoja!). Jäin odottelemaan palloa ja pinniä ja supistukset alkoivat voimistua. Kun kätilö toi pallon ja könysin sen päälle, tajusin, että supistelee ihan liikaa eikä mua huvita koko pallo, halusin vaan takas makoilemaan. Vauva liikkui supistusten aikaan tosi voimakkaasti ja se vaan lisäsi tuskia. Päädyin takaisin kylkimakuulle ja siihen sitten jäinkin: supistukset alkoivat ihan kunnolla. Ne tuntuivat tosi alhaalla, ikävänä paineena.

Pari eri labraihmistä tuli ottamaan multa verta (klo 15:05) ja mua vitutti, kun koko ajan tuli supistuksia ja sitten vielä neulalla sörkittiin ja kyseltiin henkilötunnusta, hyvä kun sain vastattua. Pystyin enää makaamaan paikoillani ja ottamaan supistuksia vastaan, niitä vaan tuli ja tuli eikä välissä ollut enää mitään hengähdystaukoja. Iski paniikki: mä tarvitsen jotain puudutetta, enkö mä muka saa MITÄÄN?!? Kätilö totesi, että juu, taisi se TENS ja amme vähän niinku mennä jo, epiduraali ehkä hyvä idea tässä vaiheessa, ja yritti laittaa mulle kanyylia käteen (klo 15:28) siinä kuitenkaan onnistumatta. Hämmästeli myös mun kipukynnystä, supistukset kun olivat aivan jäätäviä, mutta minkäs mä niille mahdoin?! En paljon puhua voinut, yritin vaan selvitä hengissä. Aloittaessaan toisen kanyylin laittoyrityksen totesin supistellessa, että nyt mun on hei pakko ponnistaa, tuli niin vahva ponnistamisen tarve. Nyt tunsin paniikin kätilössä, ”ETKÄ PONNISTA, ensin pitää tutkia missä mennään”.

Sisätutkimus (klo 15:35) paljasti, että olen 8 cm auki ja ainoa järkevä puudute tässä vaiheessa on pudendaali (= häpyhermon puudutus, jota käytetään lievittämään ponnistusvaiheen kipua) laitetaanko se? Juu, laitetaan vaan, ihan sama, mikä vaan kivunlievitys on lämpimästi tervetullutta. Lääkäri tuli nopeasti laittamaan mulle puudutteen jonka laittaminen SATTUI AIVAN SAATANASTI, varmaan eniten koko synnytyksessä. Enkä tiedä ehtikö se edes vaikuttaa, sillä heti kun se oli laitettu, aloin ponnistaa. Tällä kertaa TUNSIN tarpeen ponnistaa, mikä Amandan kohdalla oli mulle hieman hämärää, kun epiduraali vei tunnon. Nyt supistukset ponnistusvaiheessa olivat kuitenkin jotenkin lyhyitä ja vaikka kaikkeni teinkin ”sitä kakkaa” ulos pusertaessani, alkoi epätoivo iskeä kun en vaan saanut vauvaa ulos. Kylkiasennossa ponnistin, mies auttoi pitämään vasenta jalkaa ylhäällä. Hikoilin aivan älyttömästi, luulin että salissa olis viileää (olin pakannut villatakinkin mukaan muistona Amandan marraskuinen synnytys), mutta aivan hitonmoinen hellehän sielläkin oli.

MIKÄÄN tässä maailmassa ei tunnu yhtä helpottavalta kuin se tunne, kun se liukas vauva luiskahtaa sisältä ulos. (Toki sen jälkeen pitää vielä synnyttää istukka, mutta kuitenkin.) Ennen kuin tän koin (toistamiseen), niin se vaati monta ponnistusta ja episiotomian. Annoin luvan sille, koska mieluummin hallittu repeäminen kuin hallitsematon, ja vauva alkoi kai olla jo vähän pinteessä. Synnytys oli niin vauhdikas, että myöskään paikat eivät ehkä olleet riittävän valmiit. Valitettavasti silti kuulin jälkeenpäin toisen kätilön toteavan, että eppari oli ehkä sittenkin tarpeeton tehdä. Noh, tehty mikä tehty (myöhemmin luin kätilöiden kirjaamasta synnytysdiagnoosista, että napanuora oli löysästi vauvan kaulan ympärillä. En tiedä mitä tämä tarkoittaa, mutta saattoi vaikuttaa myös siihen, että vauva haluttiin nopeasti ulos.)

Toinen tyttömme syntyi noin kaksi tuntia sairaalaan sisäänkirjautumisen jälkeen, klo 16.29. Kirjatut mitat olivat 2934 g ja 44 cm, ja tuolle pituudelle kyllä sitten moni kätilö jälkeenpäin naureskeli ja kun se noin-mitattiin lääkärin toimesta uudelleen, se oli 49 cm, tasan sama kuin Amandalla! Sain vauvan heti syliin ja koko istukan synnyttämisen ja ompelun (joku 1,5 h) ajan mä vaan silittelin ja ihastelin vauvaa. Aika meni nopeasti. Pää oli toki vähän sekaisin ja kun lopulta nousin seisomaan ja kävin suihkussa niin pyörrytti, mutta olin kuitenkin ihan ok kunnossa ja saatuani juotavaa olo koheni. Kokonaisvuoto synnytyksessä oli 450 ml.

Vauvan alle kolmikiloisuuden ja mun raskausdiabeteksen takia jouduimme väh 2 vrk sokeriseurantaan ja iloiseksi yllätykseksi saimme huoneen Perhepesästä, viereisestä Scandic Meilahdesta! En olisi ikinä uskonut, että kaikki ”ehdot” sinne pääsyyn täyttyvät, erittäin mielelläni kyllä menin hotelliin. Se olikin tosi positiivinen kokemus!

Synnytyssalista mut kärrättiin vauva sylissä rullatuolilla pariksi tunniksi johonkin huoneeseen, jossa muistaakseni tsekattiin vauvan ensimmäinen sokeriarvo ja mun piti pystyä käymään pissalla. Aloittelin myös imetystä. Sieltä meidät haki parin tunnin päästä taksikuski ja kuljetti lyhyen matkan hotelliin (toki vauvan turvakaukalo unohtui kotiin mutta saatiin lainattua sellainen synnäriltä tuota matkaa varten). Ensimmäiseksi yöksi mieskin jäi meidän kanssa ja lähti sitten seuraavana aamuna Amandan luokse – poistumisen jälkeen puoliso/tukihenkilö saa vierailla enää max 1 h/vrk (koska korona-aika). Synnyttänyt saa hakea ruuat hotellin ravintolasta ja ai vitsi niitä sapuskoja! Lisäksi toki sänky hotellissa on vähän eri tasoa kuin synnärillä ja ympäristö nyt muutenkin. Kätilöiden apu on myös ihan omaa luokkaansa, tuollaista olisin kyllä kaivannut Amandan kanssa ensisynnyttäneenä. Ainoa ”miinus” oli se, että sairaalan vaatteita ei hotellista saanut, sain luvan ottaa synnäriltä mukaan yhden paidan mutta vauva kakkasi sille (pahasti) heti ekana iltana. Olin ottanut itselle vaan kotiutumisvaatteet mukaan mutta onneksi mies toi lisää seuraavana päivänä vieraillessaan. Oli kyllä tosi kiva kokea tuo hotelli, olin nimittäin ihan varma osastolle joutumisesta. Ja haikeudella kyllä mietin noita päiviä, kun sai rauhassa tutustua vauvaan, jäi niin superhyvät muistot.

Multa on paristi kysytty, kumpi synnytys oli kivempi, kumman ottaisin jos pitäis uusiks synnyttää? Ja EN TIEDÄ. Ensimmäinen oli pitkä ja kivuttomampi, mutta en saanut nauttia vauvasta heti synnytyksen jälkeen ja muutenkin se jälkiaika oli sekavaa. Tämä toinen synnytys oli kivulias mutta lyhyt, ja pääsin heti omin jaloin suihkuun ja epparista huolimatta olin heti paremmassa kunnossa. Jännä kyllä, miten synnytyksessä kadottaa ajantajun ihan kokonaan, jotenkin ihan sama kestääkö pari tuntia vai vuorokauden!

Mutta, upeita kokemuksia molemmat. Hirveä haikeus, että tämä oli mun viimeinen synnytykseni, ne on nyt koettu. Tavallaan helpottavaakin, mutta on synnyttäminen vaan niin huikeeta. Oon taas tosi paljon miettinyt tätä synnytystä, kuten Amandankin ekoina viikkoina synnytys pyöri mielessä tosi paljon. Ja oon toki niin onnellinen meidän molemmista tytöistä. ♥

P.S. Tälläkin kertaa mies teki synnytyksessä muistiinpanoja mutta aika lyhyitä (sattuneesta syystä) joten en niitä nyt tähän laittanut, paitsi kellonajat. Miehestä oli kyllä iso apu ja tuki tässäkin synnytyksessä. Mä pelkäsin etukäteen joutuvani yksin synnyttämään jos ei saadakaan hoitajaa Amandalle mut onneksi näin ei käynyt ja tietenkin kiva että mies koki toisenkin tyttärensä syntymän.

Vastaa