Naurattaa

Ai että mä olin ylpeä tästä postauksesta. Pää (ja vatsa) ylpeänä pystyssä vakuutin kaikille raskausaikana, että minuun ei sitten lapsi suuremmin vaikuta, ihan samalla tavalla tässä tullaan elämään ja olemaan kuin ennenkin lasta. ”En usko muuttuvani ihmisenä liikaa!”

Yeah right.

Kaikki te -yllättävän ystävällisesti!- kommentoineet olitte oikeassa. Minä olin väärässä. Ja tätä multa on ahkerasti kyselty tässä viimeisen vuoden ja kolmen kuukauden aikana, että olenko mä muuttunut. Täällähän asiaa jo mietin, mutta nyt lapsen enemmän kasvaessa olen todellakin valmis sanomaan, että juu, mulla oli elämä ennen lasta ja ihan erilainen elämä lapsen synnyttyä ja kyllä olen itsekin muuttunut.

Yksi suurimmista muuttuneista jutuista lapsen tultua taloon on nukkuminen. Ei saa enää päättää, milloin nukkuu. Mä en jotenkin edes tajunnut, että en voi enää viikonloppuisin nukkua yhteentoista-kahteentoista. Amanda herää tällä hetkellä viimeistään kahdeksalta, myös viikonloppuisin! Toki nyt voi jo tehdä niin, ja tehdäänkin, että jos mua väsyttää, mies herää ja mä jään vielä nukkumaan tai toisinpäin. Edelleen nää aamut tän ikäisen, kävelemään opettelevan lapsosen kanssa ovat kyllä melkoista säätöä, joten kyllä siinä on ihan kiva kaksi ihmistä olla hereillä. Lisäksi et voi ikinä tietää, nukutko seuraavana yönä tai seuraavana viikkona kunnolla sekuntiakaan! Lapsi saattaa simsalabim tulla kipeäksi ihan koska vaan, jolloin yöt enimmäkseen valvotaan ja itketään. Amanda on kipeänä vaikea: kaikki nuhahommat pahentavat refluksia, ja kun öisin ei nukuta eikä päivisin nukuta, kaikki on aika helvettiä. Tulevia öitä ja päiviä on lapsen kanssa vaikea ennustaa!

Ja kaikki ne päivät ja yöt, koko elämä, on vaan sitä lasta. Viihdytät, syötät, lohdutat, katsot perään, puet, vaihdat vaippaa, nukutat… Mä en ole jaksanut lukea tän yli vuoden aikana kuin yhden kirjan ja katsoa alle 10 elokuvaa. Ekaan puoleen vuoteen ei ollut minkäänlaista keskittymiskykyä, saatoin katsoa jotain leffaa hetken ja tajuta, että en keskity siihen yhtään, ihan turhaa. Tässä elämäntilanteessa tärkeintä on saada itse välillä syötyä jotain, ehtiä käydä joskus vessassa ja nukkua mahdollisimman paljon. (Ja ehtiä silloin tällöin kirjoittaa tänne blogiin jotain.) Kyllä mulla on nykyään paljonkin myös sitä omaa aikaa, poissa kotoa, kiitos mieheni. Mutta kyllä Amanda on ”vapaallakin” paljon mun ajatuksissa.

Ja mitään sairastelujahan itsellä ei enää sallita. Ihan sama mitä kuumemittari näyttäis tai mikä kaktus kurkussa kasvais, turha edes miettiä Netflixiä, kuumaa mehua ja lepoa. Niin kauan kuin lapsi on kotona, se määrää tahdin.

Tosiaan, monet asiat, joita en ennen lasta tajunnut (kissajutuista lähtien), tajuan nyt. Kirjoitin jo pienen puolustuspuheen, koska kommentteja tuohon Kissahelvetti -postaukseen tuli niin paljon ja halusin vielä selitellä montaakin asiaa. Mutta en tiedä, jaksanko julkaista sitä ikinä. Koska, näitäkään juttuja ei vaan voi tajuta jos niitä ei itse koe. Väsymys, huoli, pään sekoaminen, miten näitä nyt sitten oikeasti selittäisi.

Usein olette pyytäneet postausta meidän talosta, mutta tää on aina niin leluhelvetti, että en ikinä sais/ehtis tätä siivottua siihen kuntoon, että viittisin laittaa jotain kuvia tänne. Lisäksi omakotitalo on tosiaan ikuisuusprojekti, joten on hirveesti kaikkea, mikä pitäis vielä saada kuntoon. Pidän talostamme, mutta sisustus on vielä todella kesken, Amandan huoneen osalta sitä ei oo edes aloitettu… Mutta, katsotaan vaikka kesällä asiaa uudestaan. Ilman Amandaa ei oltais varmaan ikinä muutettu tänne, mutta ilman Amandaa täällä näyttäis myös aika erilaiselta, kun ois ollut aikaa (ja rahaa?) eri tavalla. Mikään kiire meillä ei kuitenkaan ole. Mutta lapsi on todellakin etusijalla, ihan kaikessa ja ihan koko ajan. Työkaveri, kahden lapsen äiti, kirjoitti mun jäädessäni äitiyslomalle korttiin: ”unohda oma aika, sellaista ei ole”. Oikeassa oli hän.

Tottakai lapsen kasvaessa alkaa saada takaisin myös sitä ”entistä itseään”, jollain tavalla, mutta olen mä silti muuttunut, hitosti. Jo ihan tää järkyttävä vastuu ja huoli omasta lapsesta tekee elämästä ihan erilaista. Aiemmin olin myös paljon tarkempi siitä, minkä näköisenä lähdin ovesta ulos, nyt ei vois yleensä vähempää kiinnostaa (ja siis apua, miksi laitoin jalkaani nuo karseat Uggit näihin kuviin?!). Jos lähden Amandan kanssa, tärkeintä on päästä liikkeelle oikeaan aikaan ja mahdollisimman hyvissä fiiliksissä (ah, siis tämän takia noi kengät, osuivat ekana käteen/jalkaan!), jos lähden yksin, tärkeintä on se että pääsen lähtemään yksin. Kosmetiikka kiinnostaa kyllä samalla tavalla kuin ennenkin, mutta aikaa sen käyttämiseen on vähän. Nykyään jos meikkaan, teen sen Amandan päikkäriaikana (30 min), neidin hereillä ollessa se ei enää onnistu.

Ja noh, kyllähän tästä tuli vähän vauvablogi, vaikka muuta lupailin. Mutta teitä tuskin sieltä ruudun takaa enää edes löytyy, jota tämä asia harmittaisi, joten turhaan mä kai tässä mitään anteeksi pyytelisin. Kivaa, että jotkut ovat kuitenkin matkassa pysyneet ja ehkä ymmärtävät/antavat anteeksi mun ajoittaisen tyhmyyden.

Kyllä mä siis muutuin, koska musta tuli äiti. Ja mikäpä sen mahtavampi syy muuttua!

P.S. Mikään lapsirakas musta ei oman lapsen myötä tullut. Tuttujen lapset ovat kivoja ja tietenkin se oma, mutta vieraat lapset eivät suuremmin herätä tunteita (tai korkeintaan ärsyttävät). Vauvoja suorastaan kammoksun! (Tai usein ihmettelen, että ”miten se on tuolla tavalla paikallaan ja tyytyväisenä tuon äidin sylissä?!”)

20 Comment

  1. Kaisuli says: Vastaa

    Joo kyllähän se sun aiempi otsikointi sai mut nauramaan melkein ääneen kun sen näin, mut hienoa että voit myöntää niin paljon kaikkea mistä on mieli muuttunut 😀 se että et tosiaan voikaan enää päättää miten aikaansa käyttää on aikamoista.

    1. Kissis says: Vastaa

      Jep!

  2. Supermammako! says: Vastaa

    Niinpä! Minä ajattelin muutamaa kuukautta ennen synnytystä, että pystyn ihan varmasti jatkamaan kirjoittajapiiri-harrastustani parina iltana viikossa. Hahaa. No en jatkanut. Jos sen ajan joku olisi lasta katsonut, niin aivosoluja ei varmasti olisi ollut siihen hommaan. 😀 ja sama juttu töiden kanssa -haaveilin jaksavani tehdä pari keikkaa kuukaudessa… ja ylipäätänsä pystyväni irtautumaan vauvamaailmasta ihan tuosta noin vaan helposti. 😀 varmasti aika suuri syy on se, että meillä kaikki mummot ja mammat on 500-1000km päässä, kaikesta on joutunut luopumaan vuoden aikana kun ei ole sitä tuuraajaa! Mutta ihan kaikki,siis ihan kaikki, on muuttunut tässä vauvavuoden aikana!

    1. Kissis says: Vastaa

      No niinpä, just tuo. Ekat ”omat ajat” olivat jotain ihme päätöntä menoa, josta en muista yhtään mitään. Meilläkään ei ole tukiverkostoa täällä sillä tavalla, että voisivat pidempää aikaa hoitaa. Ja Amanda nyt oli ekan vuoden niin itkuinen tissivauva, ettei sitä oikein voinut muille antaakaan.

  3. jenska says: Vastaa

    Mä uskon, ja meillä piti kutinsa, että vaikea vauva on helppo myöhemmin. Uskon, että viimeistään vuoden päästä teilläkin on jo paljon helpompaa. Lapsi menee mielellään mummoille ja kummeille, ja ketä näitä nyt on, ja sit on taas joskus sitä omaakin aikaa. Se tietty edellyttää että tukiverkko löytyy. Mut ainaki ne itsenäistyy koko ajan! Onneks näin. Sit vaan uutta pullaa uuniin ku alkaa unohtuu ne vauva-ajan kamaluudet. Not! Meillä oli kans niin kaamee vauva-aika että vaikka toisen haluisin, en silti tiedä koska muka oon niin sekopää et siihen hommaan alan uudelleen. Varsinkaan ku se vauva ei olis nyt edes ainoa mihin keskittyä🤪

    1. Kissis says: Vastaa

      Hmm, meillä varmaan riippuu paljon siitä, miten noita allergioita ja refluksia saadaan kuriin. Tukiverkkoa meillä on täällä Helsingissä varmaan sitten, kun Amanda tosiaan vähän kasvaa, nyt ei oikein näin pienelle vielä ole.

      Jos ois ollut helppo vauva, niin saattaisin jopa harkita siskoa/veljeä, mutta onneksi en alunperinkään halunnut kuin sen max yhden lapsen, koska nyt en todellakaan halua enempää lapsia. Sinänsä tylsää, koska toki sisarukset ovat parasta, ainakin pieninä. 😀 Jos sen sais suoraan terveenä 3-vuotiaana, niin ehkä sitten? 😀

  4. Himmeä says: Vastaa

    Niin.. Ei se ihmisen sisin sillä tavalla muutu vaikka elämä ja arvot jne muuttuu. Se ”punainen lanka” mitä on, on ja pysyy, jos ymmärrät mitä tarkoitan :). Minun mielestäni ihminen joka ei muutu eikä halua muuttua vaikka lapsi on syntynyt vaan jatkaa sitä ajattelutapaa, että itse tulee joka asiassa lapsen tarpeiden edelle..noh.. Sellaisten lapsiraukkoja olen nähnyt ja surullista ennenkaikkea. Enkä tarkoita, että vanhemman pitäisi ihan kaikki omat ilot heittää lapsen takia , koska kaikki tarvitsee lepoa ja rentoutumista ja irtiottoja omaan tyyliinsä. Semmoista tasapainottelua kai se on.. Tämä on.

    1. Kissis says: Vastaa

      Mulla tosiaan on välillä ollut tunne, etten edes tunne itseäni enää ollenkaan, ei oo aikaa ajatella mitään omia juttuja. Nykyään ehkä tääkin vähän jo helpottaa…

  5. Riina says: Vastaa

    Hmmm. Mä en sanoisi muuttuneeni ihmisenä. Oon yhtä lailla sosiaalinen introvertti ja tykkään/inhoan edelleen samoista/samoja asioita kuin ennen poikaa, joka on muistaakseni parin viikkoa teidän Amandaa nuorempi. Sanoisin pikemminkin, että mun on pitänyt monessa asiassa totutella uuteen marssijärjestykseen. Nyt, kun olen palannut töihin, on siellä olo työmatkoineen mulle melkein kuin omaa aikaa, enkä enää samalla tavalla ”hajoile” kuin pelkästään kotona ollessani. En vaan ole koskaan tottunut siihen ihan kokoaikaiseen läsnäoloon ja jaksan olla sit pojan kanssa illat + 1 osittaisen hoitovapaapäivän viikossa ihan eri tavalla ja osaan jopa odottaa niitä. Tosin tätä helpottaa se, että mummit hoitavat poikaa 4 päivää viikossa, ja tiedän, että sillä on niiden hoteissa hyvä olla. Jos se olis aiemman suunnitelman mukaan mennyt päikkyyn, en olis asiasta niinkään varma…

    1. Nimetön says: Vastaa

      Mut silti kaikesta huolimatta toi sun työkaverin ”toivotus” korttiin on silti ihan hirvee, enkä vois itse koskaan sanoa tulevalle äidille noin… 😅 Toki omaa aikaa on vähemmän, mut kyllä sitä silti ainakin mulla työssäkäyvänä ja toistaiseksi (kopkop) pitkiä päiväunia nukkuvan 1 v 3 kk taaperon äitinä jonkin verran on. Lapset ja tukiverkot on erilaisia…

      1. Kissis says: Vastaa

        Heh, noooh, tää tyyppi on muutenkin ihanan suora. <3 🙂 Meillä ei 1 v 3 kk nuku päiväunia lähes lainkaan, eikä ole sillä tavalla tukiverkkoja vielä tän ikäselle.

    2. Kissis says: Vastaa

      Nojoo, toki tiettyjä juttuja entisestä itsestä toki on, siellä jossain ainakin. Mullekin kotona oleminen on melkoista hajoilua, mutta silti lykkäsin töihin menoa – piti palata toukokuussa, nyt suunnitelmissa elo tai- syyskuu. EN tiedä, miten pää kestää, jotenkin. Tulis edes se kesä jo.

      1. Riina says: Vastaa

        Meillä pojan tosiaan piti mennä päikkyyn kolmeks päiväks viikossa, mut neljän päivän harjoittelun jälkeen tajusin, että se oikeesti on liian pieni sinne. Kävelee hyvin, mut ei puhu mitään, eikä osaa myöskään vielä syödä lusikalla itse. Päikkyryhmät on valtavia, ja sain melkein trauman siitä, millaista meno pientenkin ryhmässä voi olla. Elokuussa pitäis ottaa uusi yritys jossain toisessa paikassa… 🤔 Suosittelen muuten tota elokuuta aloitusajankohtana: on ainakin Helsingissä ainoo ajankohta, jolloin on mahdollista saada lapsi siihen paikkaan, johon haluaa.

        1. Riina says: Vastaa

          Niin, pointti oli se, että teit varmaan ihan oikeen päätöksen, kun siirsit töihinpaluuta…

        2. Kissis says: Vastaa

          Joo, Amanda menee elokuun puolessa välissä. Tarkotus ois pari viikkoo harjotella pikkuhiljaa yhdessä ja sit syyskuussa itsenäisesti. Mut joo, pieni se on silloinkin vielä, NYT se ois aivan liian pieni, kun ei kävele, ei puhu, ei syö itse. Eihän tommosta jatkuvasti joka paikkaan kaatuilevaa vois mihinkään laittaa, kotona on neidin paikka vielä. Ja tosiaan hirvittää se syyskuukin…

  6. Supermammako! says: Vastaa

    Piti vielä tulla toteamaan, että niin,kyllä niitä varmasti erilaisia vauvavuosia on! Käydään kerhoissa ja sen lisäks että meillä on myös ollut aikamoinen allergiavuosi,niin tää Touho lähti liikkeelle jo 8kk iässä ja siitä lähtien on tutkinut ja vilistänyt ja vaatinut tekemistä , ja ylipäätänsä ollut kiinnostunut kaikesta muusta paitsi nukkumisesta!!! …. niin tulee hassu olo kun katson muita 11kk ikäisiä jotka varovasti miettii että lähtisikö konttaamaan.. Ja sitä miettiessään nukahtavat johonkin leikkimaton nurkalle melun keskelle!! 😀 haha

    1. Kissis says: Vastaa

      Juu ei oo moista miettijää meilläkään, vaikka ”hitaasti” onkin kehittynyt ja nyt vasta läks kävelemään. Eikä ikinä oo itekseen myöskään nukahtanu :’D

  7. Anitra says: Vastaa

    Minä olen onneksi päässyt irtaantumaan jo pari kertaa pitkiksi viikonlopuiksi kun en enää imetä, ja siis kauhea myöntää mutta ikävä ei tullut pätkääkään 😛 Nyt kun on hiihtoloma ja mies töissä, niin pää meinaa räjähtää kun noille kolmelle sankarille yrittää keksiä koko päiväksi viihdykettä/ruokaa/siistin kodin jne. Että vaikka nuorin on nuorempi kuin Amanda, toi työelämä alkaa kummasti houkutella. Mutta joo, huomaan välillä eläväni ”sit kun” elämää, eli haaveilen mitä kaikkea voi tehdä sitten kun lapset on isompia ja omatoimisempia. Toki siinä vaiheessa tulee uudet murheet, haha. Ehkä vähän naurahdin tolle että aamuisin on kiva olla kaksi hoitamassa aamutoimia. Tai siis kyllä olen samaa mieltä, tosin nykyään jos olisi vain tuo nuorimmainen eikä kahta vanhempaa ja kahta koiraa aamutoimissa mukana niin olisi melkein lomaa se XD Vaikka hoitopaikkaa ei vielä ole lähiverkostoista niin kannattaa kuitenkin ahkerasti vierailla ja totuttaa lasta muiden hoidettavana olemiseen niin sitten joskus kun se on pidempään mahdollista niin ei kaadu vierastamiseen tms. Tsemppistä kyl tää tästä!!

    1. Kissis says: Vastaa

      Lucky you! Mäkin olen nyt pikkuhiljaa lopettelemassa, mut helppoo ei oo kun Amanda on niin tissivauva. Nyt imetän vielä ennen päikkäreitä ja kuudelta aamulla, viikonloppuna pitäis noita päikkäri-imetyksiä lopetella…kai. Haikeeta, vaikka oon tätä odottanut jo pitkään noiden allergioiden takia.

      Kyllä me kovasti vieraillaan Amandan kanssa, mutta vielä ei oikeen kyllä oo semmosta hoitopaikkaa lyhyekskään aikaa…

      Mä taas luulen, että jos tässä ois toinen lapsi pyörimässä, niin Amandakin olis helpompi. 😀

  8. Anne says: Vastaa

    Mun mielestä on ihan luonnollista, että sun blogi on ”vauvablogi” tätä nykyä, kun kirjoitat kuitenkin oman elämäsi näköistä ja ihanan suorapuheista tekstiä. Ja sitähän Amanda on, sun isoin juttu tällä hetkellä. Mä olen kanssa yksi heistä, joka on saanut yön pitkinä tunteina lohtua/vertaistukea sun blogiteksteistä vaikeisiin hetkiin vauvan kanssa – kiitos siis sinulle fiilisten jakamisesta! (Toki kosmetiikka ja kissatkin kiinnostaa!)

    Olen aika alkutaipaleella vielä äitinä, tyttö nyt 4 kk, mutta tunnistan noita samoja tunteita. Viime viikot oon ollut jotenkin ihan hukassa sen kanssa, kuka mä oikein olen nykyisin ja olenko muka muutakin kuin äiti. Moni asia on muuttunut lapsen myötä, mutta isoin mylläys lienee pään sisällä. Kasvukipuja vanhemmuuteen, niitä ne varmaan on.

    Ihanaa kevään odotusta!

Vastaa