Mä selvisin.

Vauvavuosi on ohi. Mä selvisin. Näin ajattelin hiljaa mielessäin, kun viikko sitten, lauantaina 3.11. Amandan 1 vee synttäreillä laulettiin kaikki kuorossa ”Paljon onnea vaan”.

Kun jäin äitiyslomalle, en luonut ajatustakaan siihen suuntaan, että vauvavuodesta voisi tulla karmea. En tiennyt mitään kipeistä vauvoista. Ei olisi pieneen mieleenikään juolahtanut, että synnyttäisin allergisen, todella herkkävatsaisen ja refluksista kärsivän vauvan. Että vauva ei pitkään aikaan viihtyisi yhtään missään ja itkisi lähes kaiken hereillä oloaikansa ja nukkuisi päivisin joko ei yhtään tai tosi vähän. Että imettäisin melkein non-stoppina ekat 3 kuukautta, koska vaan tissillä vauva ei itkenyt. Että hyppisin pahimmat kuukaudet jumppapallon päällä kaiket päivät ja illat, koska silloin vauva itki edes ihan vähän vähemmän. Että hyppisin, hytkyttäisin, kyykkäisin, liikkuisin vauva sylissä vuoden ajan, koska vain liikkeessä oleva syli kelpasi, istua ei hetkeksikään saanut tai tuli huuto samantien. Koska heti kun liike pysähtyi, vauvan huomio kiinnittyi omaan pahaan oloon.

Kuten arvata saattaa, vuosi ei tuntunut menevän mitenkään nopeasti (tiedättehän, kun hoetaan, että ”vauvavuosi menee niiiiin nopeesti, nauti nyt!”), vaan aivan päinvastoin, se tuntui miljoonalta ziljoonalta vuodelta. Usein mietin, että joku jäätikkö-maratooni olisi paljon iisimpää.

Itkut eivät loppuneet kolmen kuukauden kohdalla, eivätkä kuuden kuukauden kohdalla. Ensimmäinen päivä, jolloin ajattelin, että nyt alkaa olla jo ihan siedettävää, oli tasan se, kun Amanda täytti 9 kk. Edelleenkin vatsa kipeä ja silent refluksi, mutta vähän parempaan päin ja vauva paremmalla tuulella.

Vuosi on ollut täynnä imetysdieettejä, lääkäreillä juoksemista, allergioista lukemista, vauvan kanssa (ja yksin) itkemistä. Ehdinkö nauttia yhtään? No totta helvetissä! Amanda oli maailman suloisin, hassuin vauva! Itkujen lisäksi todella nauravainen hassuttelija. Nautin niistä hyvistä hetkistä, yritin selvitä huonoista, pitää pään jotenkin kasassa. Mulle moni ihmetteli vuoden aikana, että ”miten sä oikeen jaksat!”, ja ihmettelin takas, ”mitä muutakaan mä voisin kuin jaksaa?”

Itkua ja levottomuutta on edelleen, mutta pahin on silti takana, näin ainakin haluan uskoa. Pukluinen jumppapallo on ollut pitkään tyhjennettynä varastossa ja vaikka Amanda ei vieläkään paikallaan viihdy, on arki jo huomattavan paljon kivempaa. Toivon, että pystyyn nousemisen ja kävelyn myötä refluksi helpottaa entisestään ja mahdolliset allergiat alkavat loputkin selvitä tai hävitä – uusia ruokia kokeillaan edelleen varovasti. Imetyksen lopettaminen on myös edessä, mutta pikkuhiljaa sekin.

En ikinä enää uskaltaisi tehdä toista vauvaa. En ikinä jaksaisi elää tätä vuotta uudelleen. Vaikka olen ikuisesti kateellinen kaikille, joilla on ollut ihana, helppo vauvavuosi, olen silti onnellinen, että meillä on just tää tyttö. Joka tosiaan viimeinkin täytti 1 vee, ja jolla oli sairaan ihanat juhlat! Olin tilannut superkivat tarjoilut jotka kyllä maksoivat, mutta olivat hintansa arvoiset, todellakin ansaitut. Jostain luin, että nää 1-vuotispippalot ovat enemmänkin äidin juhlat, ”sä selvisit” -juhlat. Ja olen todellakin samaa mieltä.

Artikkelikuva ja toka vika kuva Elisalta

12 Comment

  1. Sadiemarjorie says: Vastaa

    Hyvä kirjoitus, samaistun! Meilläkin maailman ihanin tyttö, ja monet utelee koska seuraava – never!! Kyllä se puolen vuoden koliikki riitti, vaikka moni ajattelee ettei se voi olla syy sille, ettei tee toista lasta. Kyllä vaan voi. Nyt ollaan voiton puolella ja nautitaan yhä enenevistä ihanista päivistä!

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo, aika ei kultaa muistoja täälläkään. 😀 Lisäks oon jo sen verran vanha, että ei musta olis toiseen senkään puolesta – enkä tod kaipaa vauvaa tähän taaperon oheen!

  2. Riina says: Vastaa

    Onnittelut Amandalle ja äidille! Meillä on 1-vuotispäivä ens viikolla, ja vaikka poika on varmaan objektiivisesti katsottuna ollut suht helppo tapaus, niin kyllä mäkin olen onnellinen, että vauvavuosi on ohi. On meilläkin toki ollut omat haasteemme: imetys ei koskaan oikein onnistunut, ja ukkeli on edelleen hieman huono (=valikoiva) syömään, eikä päikkäreiden nukkumisesta sisällä koskaan tullut mitään. Mut toisaalta se vetelee 3 tunnin tirsoja ulkona ja on nyt parisen viikkoa nukkunut yönsä ilman pulloa. Pitäis tosiaan jaksaa kiinnittää huomiota niihin hyviin juttuihin, mut väsyneenä ei vaan aina jaksanut. Me jaettiin vapaat miehen kanssa, ja oon nyt ollut töissä pari kuukautta. Täytyy sanoa, et oon kuin eri ihminen ja jaksan illat pojan kanssa ihan toisella tavalla. Vastapainona tulee tietty sit se jatkuva huono omatunto, mut näin se kai aika monella menee. Ja kaikista ei oo kotiäideiksi…

    1. Kissis says: Vastaa

      Kiitos! Joo, harva vauvavuosi nyt ihan ruusuilla tanssimista on, kyllä ne murheet ja haasteet jostain löytyy! Mullakin on iso ikävä töihin, en oo kotiäiti-ihminen enkä leikittäjä. Oon välillä tosi tylsistynyt näihin päiviin ja tunnen oloni yksinäiseksi. Etenkin päivät jolloin ei oo mitään sovittua on ihan tappoa (aiheesta tulossa pian postaus…). Oon silti ens kevääseen asti kotona, vaikka Amanda tulee kyllä viihtymään päiväkodissa tosi hyvin – rakastaa muita lapsia, menoa ja meininkiä. En vaan vielä noin pientä voi hoitoon laittaa…

  3. mses says: Vastaa

    Ihanaa kuulla, että koko ajan helpottaa. On myös hienoa, että pystyt avoimesti ja rehellisesti kertoilemaan kokemuksistasi (taidan kommentoida tämän joka postaukseesi aiheesta 😀 mutta se on erityishienoa!). Lisäksi aivan mahtavat tarjoilut ja koristeet bileissä! Onnea paljon Amandalle (ja sullekin)!

    1. Kissis says: Vastaa

      No tottakai iän ja kehityksen myötä jollain tasolla helpottaa. Vielä kun tyyppi oppis puhumaan ja kertomaan mihin sattuu.

  4. Jenska says: Vastaa

    Voin lohduttaa, että vuoden päästä on jo tosi helppoa! Ainakin meillä meni silleen. Nautin nyt äitiydestä ihan eri tavalla ku ikinä. Muksu on nyt reilu pari vuotias. Hän oli vaikea vauva, refluksia ja siitä johtuvia uniongelmia… Just tänään sanoin ystävälle, että voisin haluta toisen lapsen, jos saisin sen heti parivuotiaana😄 en vaan tykkää vauvoista. Oma on aina oma, mutta vasta nyt ymmärrän sen pakahduttavan onnentunteen kun katsoo omaa lastaan. En osannut tuntea sitä sen huutavan rääpäleen kanssa, vaikka tietysti häntä rakastinkin. Nyt tunnen sitä pakahduttavaa rakkautta joka päivä, kun tuo on niin suloinen ❤️ ja osaa ja vaikka mitä. Ja herää enää kerran yössä! Se myös helpottaa🙈 tsemppiä ❤️

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo, samoja fiiliksiä kokenut… ja monta kertaa miettinyt, että onneks en nähnyt vauvavuottamme etukäteen, koska en ois ikinä uskaltanut siihen lähteä. 🙁 95 % tosta vuodesta oli ihan superhyper-rankkaa, enää en mitenkään jaksaisi uusintaa. Voisin siis toisen lapsen haluta, jos mulle luvattais että se ois terve. Toki monesti miettinyt, että onneksi on ”vain” allergioita, eikä mitään sen vakavampaa, mutta kyllä nääkin on ihan tositositosi syvältä ja Amandalla on edelleen epämukavuutta. Onneksi vatsajuttujen kanssa tuntuis helpottavan ja kaikki otetut testit oli hyviä tuloksiltaan ja kehitystäkin tapahtuu, eli ei mennä ainakaan huonompaan.

      Meillä onneks yöt on yleisesti ottaen sujuneet hyvin (joo oli niitä 4 kk hulinoita kyllä!), ne onkin pelastanut, joskin heräsin sillon pahimpana aikana välillä aamuyöllä moneksi tunniksi jo stressaamaan alkavaa päivää.

      En mäkään siis tykkää vauvoista ja joo, kyllä sen kunnon kiintymyksen löytyminen omaan, jatkuvasti kaiket päivät huutavaan vauvaan on ollut vaikeeta. Vaikka tiesinkin, ettei pahuuttaan itke ja tein niin paljon yrittääkseni auttaa, ja totta hitossa rakastin, niin jotenkin siinä kaikessa epätoivossa ja sekopäisyydessä oli hiton vaikeeta olla niin onnellinen kun mitä oisin halunnut vauvasta olla. Kaikki aika meni miettimiseen, että mitä mä voin tehdä, kuka voi auttaa. Niin, ja ihan vaan päivästä toiseen selviämiseen.

      1. jenska says: Vastaa

        I feel U!! Niin tuttuja tuntemuksia. Vieläkään en osaa iloita vauva-ajasta, eli tässä tapauksessa aika ei kullannut muistoja, se vaan sumensi ne😂 En siis käytännössä muista ekasta vuodesta m_i_t_ä_ä_n.
        Koetko olleesi/olevasi masentunut? Mä nään sen vasta nyt, et juu, taisin olla. Siks niin hitosti pelottaakin se toisen hankkiminen. Taapero ja mahdollisesti vaikea vauva varmasti masentaa uudestaan.. 🙄 just kun elämä on alkanut maistua hyvältä

        1. Kissis says: Vastaa

          Hmm, en tiedä masennuksesta, kaikki päivät oli vaan selviämistä, etenki se eka 6 kk. Olin aika rikki synnytyksen jälkeen, hormonit pisti tosi sekasin pitkäks aikaa ja sit kaikki päivät itkevä vauva…se hullun kylmä talvi ja sata kertaa ulos nukuttamista ku muuallakaan ei ensin nukkunut. Ei tuu ikävä. 🙄 Mutta edelleen mietin, että mun ois ihan hyvä käydä juttelemassa tästä jonkun ammattilaisen kanssa. Amanda on edelleen helposti itkevä, äänekäs ja temperamenttia todellakin löytyy ja ne itkut helposti saa mut vieläkin ahdistumaan.

          1. jenska says: Vastaa

            Joo, ei munkaan masennus ollu mitään synnytyksen jälkeistä pelkästään. Se kyllä oli just sellasta selviytymistä päivästä toiseen, kuten varmaan teilläkin.
            Meillä oli pahinta kyllä se nukkumattomuus. Ei nukuttu yöllä, ei päivällä. Ainoastaan sylissä torkuttiin. Se oli kamalaa se.

            Nyt kun työkaverit saa lapsia, ni huomaa sen, kuinka katkerana sitä oman lapsen vauva-aikaa oikein miettii.. ja on just sellanen päin naamaa naurava katkera mutsi, kun joku raskaana oleva sanoo että ”vauvathan vaan nukkuu ja syö” . Ja sellanenkaan en haluis olla. Pitäis varmaan itekin puida sitä oikeesti jonkun kanssa, koska traumathan siitä ajasta näköjään on jääny😅

            1. Kissis says: Vastaa

              Meillä yöt pelasti kaiken, muuten mä olisin seonnut. Mut kai olikin tosi väsynyt kun itki kaiket päivät. Oli niitä hyviäkin hetkiä ja pysty oleen makuuasennossa, eli pahempiki ois ehdottomasti voinu olla! Mulla tulee ihan kylmät väreet vauvojen näkemisestä haha! Ja sit ihmettelen kun makoilevat kiltisti hereillä vaunuissa jossain kaupassa, mä en uskaltanu mennä kauppaan jos ei nukkunu vaunuissa ja koko ajan sai heilutella ettei vaan heräis. Ja siis muutenkin koko ajan piti olla liikkeessä. Tätä nyt on siis vieläkin mut liikkuu välillä iteki.

Vastaa