Mun baby blues

”Baby blues tarkoittaa synnytyksen jälkeistä alakuloa. Moni vastasynnyttänyt äiti käy läpi suuren tunteiden kirjon. Päivittäin voi esiintyä voimakkaita mielialan muutoksia ilman näkyvää syytä, ja äiti voi olla ärtynyt ja itkuinen. Usein tämä johtuu vain hormonitasapainon muutoksista sekä pitkäaikaisen jännityksen purkautumisesta. Myös väsymys, unenpuute ja pitkittynyt synnytys voivat aiheuttaa mielialanvaihteluita. Tämä tunteiden sekamelska on täysin normaali ja tarkoituksenmukainen, ja se ohjaa tuoretta äitiä sopeutumaan uuteen elämäntilanteeseen ja vastaamaan vauvan tarpeisiin. Alakulo menee yleensä itsestään ohi muutamassa päivässä tai viikossa. (Wikipedia)”

Mä tiesin etukäteen, mitä on baby blues, mutta eihän sitä oikeasti tajua, jos ei ole sitä kokenut. Joo, musta on nyt sitten äitiyden myötä tullut tällainen ärsyttävä ”ei voi tietää jos ei oo ite kokenut” -ihminen, mutta näköjään moni asia on just niin. Mulle tää baby blues iski todellakin täysillä heti synnytyksen jälkeen ja pelkäsin sen menevän jossain vaiheessa jo kunnon masennukseen – myös neuvolassa vähän pelättiin. Olen pahoillani, etten halunnut mun todellisista fiiliksistä ihan kaikille puhua niiden ollessa päällä, vaan useimmille vakuuttelin että kaikki on hyvin. Kaikkihan olikin todella hyvin, mutta mä olin vaan niin sekaisin. Haluan kirjoittaa aiheesta, koska tästä ei puhuttu mulle neuvolassa etukäteen mitään, siis mitä baby blues voi pahimmillaan olla. Olisin kaivannut jonkinlaista varoitusta asiasta, vaikka myönnän, en siltikään olisi tajunnut miltä se tuntuu ja millä voimalla edes iskee päälle. Mutta olisin ehkä osannut varautua, edes hieman? En tiedä.

Tän alla oleva tekstin kirjoitin meidän tytön ollessa noin parin viikon ikäinen, mutta julkaisen tän vasta nyt, koska en halunnut silloin huolestuttaa ketään. Tällainen mä vaan oon, pakko pärjätä ite ja vaikea pyytää apua.

”15.11. klo 15.40

Vauva nukkuu. Mies lähtee kauppaan ja kun ovi sulkeutuu, annan itelleni taas luvan itkeä niin kovaa kuin vaan pystyn. Tästä on tullut jo tapa, heti kun mies lähtee asunnosta hetkeksi pois, alan itkeä, suorastaan parkua. Ja Reiska tulee aina heti syliin kehräämään ja itken vielä lujempaa. Tunteet heittelee niin hitosti, välillä olen yltiöonnellinen pienen tytön äiti, välillä fiilikset käy niin pohjalla että ajattelen etten selviä tästä mitenkään. En enää uskalla valittaa miehelle joka väittää että stressaan liikaa ja mun pitäis vaan relata. En osaa. Pelkään vauvan itkua ja epäilen kykyjäni äitinä. Kissat tuovat omat mausteensa touhuun, Reiska hyökkäilee heti Arskan kimppuun kun vauva itkee ja yritän tietenkin parhaani mukaan välttää sitä itkua. Epäilen itselläni myös hiivatulehdusta johon koko päivän soiteltuani en saa mistään apua, en sais käyttää ulkoista (koska repeämät) enkä sisäistä (koska imetys) lääkitystä. En saa öisin nukuttua kun kirvelee ja kutiaa. Just kun pahimmat kivut hellittivät, niin tämä. Imetyskin ajoittain ahdistaa, vauva viihtyy niin pitkiä aikoja rinnalla enkä tiedä mikä niistä oikeasti on edes nälkää mutta en tee välillä muuta kuin imetän, tuntikausia putkeen, samalla sohvalla. Odotan jo kauhulla kaikkia vauvan tulevia vatsavaivakitinöitä ja pitääkö Reiskalle hommata joku väliaikainen sijoitus. En tajua vauvoista mitään, enkä enää tiedä niistä ”vauva opettaa kyllä” -neuvoista. En tunne tätä vauvaa lainkaan. Olen päättänyt, että en halua enempää lapsia. Raskausaika ei ollut mun juttu ja niin paljon kuin meidän tyttöä rakastankin, mä en enää voi käydä läpi tätä helvettiä. Tää on mulle vaan aivan liikaa.”

Monet kävivät meillä heti ihastelemassa vauvaa ja hehkuttivat ”vauvakuplaa”, pitäisi nyt nauttia ja olla onnellinen, eikö oo ihanaa vaan olla kotona vauvan kanssa! Ja mua vaan ahdisti. Samalla kuitenkin päivittäin ihailin vauvaa ja halusin painaa kaiken mieleeni, itse vauvaahan en missään tapauksessa missään vaiheessa vihannut (vaikka toki pari kertaa mietin, että helpompi se oli sittenkin kun se oli siellä vatsassa), en vaan tajunnut itseäni ja tunteitani. En ole normaalisti mikään itkupilli tai herkkis muutenkaan, ja nyt olinkin sitten just sellainen, ihan eri ihminen. Itkin ihan kaikkea! Enimmäkseen kuitenkin sitä, miten ihana mies mulla on kun auttaa kaikessa, ja pitää mut edes suht järjissäni. Itkin kaikkia saamiamme onnittelukortteja ja -kukkia. Jos en muuta itkun aihetta keksinyt, itkin sitä, miten ihana ja söpö vauva meillä on.

Samalla stressasin ihan kamalasti. Pelkäsin vauvan itkua, koska Reiska veti siitä aina herneet nenään ja sai mut ärsyyntymään. Kun vauva ei ollut mun sylissä, Reiska tunki vaikka väkisin ja mua vitutti, kun olisin halunnut edes hetken olla yksin. Olin heti ihan valmis antamaan Reiskan johonkin muualle hetkeksi. Ei auttanut, kun mies valitti mun stressaamisesta, sille kaikki tuntui olevan helppoa, mutta se pääsikin välillä esim. kauppaan ja kun vauva alkoi kunnolla rääkymään se kaipasi tissiä jota miehellä ei ollut. On eri asia olla niin sidottu vauvaan koko ajan niiden hormonien kanssa.

Mua siis todella ahdisti olla niin sidottu vauvaan, jota imetin jopa 7 tuntia putkeen ja samalla katselin kellosta ajan kulumista. Kyllästytti somettaminen siinä imetyksen ohella, kirjaan en voinut keskittyä, vauva imi sen pari minuuttia putkeen ja piti taukoa, raivosi rinnalla, imi taas… ei siinä voinut mitään samalla tehdä! Monet lohduttivat, että parin kuukauden päästä helpottaa! PARIN KUUKAUDEN?! Istunko mä pari kuukautta himassa vauva sylissä imettäen ja välillä vaippaa vaihtaen? Aina en ehdi käydä edes roskia viemässä ja sen vertaa ulkona, kun vauva huutaa äitiään (en ois kyllä ikinä uskonut, että roskien vieminen voi olla niin mahtavaa!) Suihkussa pesin hiukset supernopeesti ja kuulostelin että huutaako vauva jo. Miksi vauva ei nuku kuin muutaman tunnin päivässä ja nekin usein pienissä pätkissä?! Kun vauva nukahti, aloin höyrytä ympäriinsä, mihin käytän tän pari minuuttia omaa aikaa?!? Yritin pumpata maitoa huonoin tuloksin, keitin kaikenlaisia erilaisia tutteja joista vauva ei edes pitänyt, googlettelin kaikkea mitä voitais tarvita vauvaa varten, luin rintaraivareista, lapsen kehityksestä, kaikesta vauvoihin liittyvästä… yritin kovasti myös auttaa kotitöissä, laitoin astioita ja pesin pyykkiä ja sekin oli tosi kivaa, tehdä jotain muuta kuin istua ja imettää!

Yöt vasta ahdistikin, hikoilin hirveästi, kaikki alapääongelmat vaivasi, koko ajan kauhea jano ja nälkä. Sain kyllä varmaan ihan ok nukuttua kuitenkin, tai ainakin jotain semi-unta, vauva vieressä sitä välillä imettäen. Onneksi siis yöt menivät kuitenkin ihan jees, eli mikään superväsynyt en ensimmäisinä viikkoina ollut, toki hormonitkin tässä hjelppasivat.

Joo. Kuulostaa kamalalta ja siltä se tuntuikin. Mutta ajan myötä se vähän helpotti, kun opin relaamaan. Jätin rintapumput rauhaan, päätin että vauva saa opetella tuttipullon myöhemmin vaikka sitten korvikkeilla ja sanoin jämptisti itselleni, että tää on nyt tätä aikaa, kun mä olen kotona ja tutustun meidän vauvaan. Kieltäydyin, kun kaveri kyseli saako tulla kylään, oltiin just alotettu d-vitamiinit vauvalle ja mua jännitti miten vatsa reagoi, en halunnut siihen ketään muuta paikalle. Pakotin itseni ajattelemaan, että se pari kuukauttakin on lyhyt aika ja koko ajan helpottaa kuitenkin, en mä loppuelämääni istu sisällä vauva sylissä.

Mitä olisin sitten voinut tehdä etukäteen, välttääkseni tän pahimman stressin ja tuskailun? No ainakin ehkä tietää enemmän siitä, mitä se alku vauvan kanssa pahimmillaan ja parhaimmillaan on. Lukea imetyksestä, tajuta jo etukäteen, kuinka paljon se vie aikaa. Ylipäänsä opiskella jotain vauvoista. Mulle kovasti sanottiin, että ”vauva opettaa” ja toki vauvat ovat hyvin erilaisia, mutta kyllä joitain juttuja on silti hyvä tietää! Jo etukäteen olisi pitänyt valmistautua siihen, että vauvan syntymän jälkeen on vaan kotona, minä hölmö en siis tätä oikeasti ollut tajunnut, olin heti hötkyilemässä johonkin ulos. Toki tiesin, että luvassa on väsymystä ja huolta ja kaikkea, mutta siinäpä se.

En ole koskaan ollut niin helpottunut lähestyvästä keväästä ja kesästä kuin nyt. Viimeiset 5 kk ovat olleet mulle tosi rankat ja vaikka vauvan ekoista kuukausista pitäis osata vaan nauttia niin mä en osannut. Onneksi on paljon kuvia niistä hyvistä hetkistä mutta ehei, mä en tule kaipaamaan sitä aikaa, tuskin tätä ”vauvavuotta” muutenkaan. Mun baby blues oli ihan kamala. Mä kyseenalaistan edelleenkin osaamiseni äitinä ihan päivittäin, mutta muuten meillä menee kyllä ihan kivasti. Toki hermoja kiristää mun nyt menossa oleva KAIKETON-dieetti (pois maito, muna, soija, nauta, kaikki viljat, peruna, kahvi, suklaa…), mutta mitäpä sitä ei lapsensa eteen tekisi (on muuten vähän ikävä niitä raskausajan ruoka”rajoituksia”!). Olenko katkera heille, joilla on helppo vauva ja ihana vauvavuosi? KYLLÄ, voin myöntää! Amanda on maailman rakkain, mutta olisin halunnut nauttia alusta enemmän.

Nyt sain viimeinkin tän tekstin ulos. Ajatuksia? Samastumisia? Jotain?

P.S. Reiska tuli tänään kotiin! ♥ Ensi yönä täällä ei kyllä nuku kukaan, kun poikien pitää selvitellä välinsä uusiks…

31 Comment

    1. Kissis says: Vastaa

      <3

  1. Anne B. says: Vastaa

    Hyvä että kirjoitit tästä! Halaus.

    1. Kissis says: Vastaa

      Takas!

  2. <3

  3. Natasha says: Vastaa

    Hyvä että kirjoitit avoimesti. Hali ?

    1. Kissis says: Vastaa

      Takas ❤️

  4. Mä olen niin iloinen ja ylpeä, että sä kirjoitat näistä asioista ja oikeasti tosi kiitollinenkin! Nimittäin tuntuu, että mä tarvin nimenomaan näitä ei niin ruusuisia kertomuksia vauva-arjesta, jotta mä itse uskaltaisin siihen joskus tulevaisuudessa ryhtyä. Haluaisin kovasti kokea sen, mutta samalla pelottaa ihan hirveästi, että olenko hyvä äiti ja miten siitä edes selviää kaikesta, kun ei mitään mistään etukäteen mitään tiedä. Ja mä koen, että munntäytyy uusiin asioihin valmistautua käymällä nimenomaan läpi myös ne kauhuskenaariot ja eri vaihtoehdot yleensäkin etukäteen, etten voi otta kaikkea vastaan vaan ajatuksella ”kyllä kaikki hyvin menee ja jos ei mene, niin mietitään sitä sitten”. Oon huono kestämään yllätyksiä, mun täytyy saada aina valmistautua kaikkeen hyvin. Ja oon tosi skeptinen, että osaisin valmistautua vauvan saamiseen… Mutta siis, kiitos sulle ja paljon tsemppiä tulevaan teidän koko perheelle! <3 Sun blogi on ehkä tällä hetkellä se, joka aktiivisimmin luen ja oon saanut paljon puhuttua mun epävarmuuksista ja peloistakin lapsen hankinnan suhteen esim miehen ja muidenkin kanssa, joka tuntuu tosi oikealta ja toivottavasti vie siihen suuntaan, että sitä perhettä pystyttäisiin alkaa perustamaan tulevaisuudessa.

    1. Kissis says: Vastaa

      Mun kai vaan täytyy saada näitä juttuja ulos. Vaikka osaa näistä ”pakko saada ulos” -teksteistä oonkin katunut kun niistä joutuu sit juttelemaan myöhemminkin ehkä liiankin usein…

      Mä lähdin tähän vauvahommaan mistään mitään tietämättä ja kai tää ois ihan toiminuki jos ois ollu ns. helppo vauva ja hormonihommat ois menny iisisti. 😀 Mutta niin, oma lapsi on parasta, oli se alku sit miten vaikeeta tahansa. Ja kyl sitä aina jotenkin selviää.

  5. Maria says: Vastaa

    Niin tärkeä aihe. Ja kuulosti hyvin samalta mitä itse kävin läpi reilu vuosi sitten esikoisen kanssa. Mutta minä romahdin, en jaksanut yksin (vaikka siis mieheltä ja läheisiltä sain apua), mutta onneksi sain apua. Sain myös mielialalääkkeet, mutta tähän raskauden jälkeiseen masennukseen eivät pelkkä raskaus/vauvan ensimmäiset raskaat kk olleet ”pääsyynä”, vaan olin oireillut jo kauan ennen raskautta, rankka alku vain katkaisi kamelin selän. Nyt, reilu vuosi tapahtuneesta break downista olen onnellinen, vahvempi. Lääkityksen lopetin vuoden vaihteessa eikä suuria mielialan muutoksia enää ole ? Kiitos sinulle kun kirjoitit tästä! Olet rohkea nainen ja äiti! ❤️

    1. Kissis says: Vastaa

      Voih. 🙁 <3 Ihanaa kuitenkin kuulla, että nyt on paremmin.

  6. <3 Ihanan raadollisen rehellinen teksti! Jäin miettimään, että jos tämän joku ennen synnytystään löytää, niin vaikka ei sitä voikaan ajatella, jos ei ole kokenut, niin ainakin voi tää teksti putkahtaa mieleen ja jos itsellä on samanlainen olotila synnytyksen jälkeen, niin ei ainakaan tule ihan jäätävänä järkytyksenä.

    1. Kissis says: Vastaa

      En mä tiedä auttaako siinä tilanteessa oikein mikään…

  7. Kiitos rehellisestä tekstistä!

    Mä olen sairastanut masennusta aiemmin elämässäni, joten olisin erittäin yllättynyt, jos mulle ei jonkinlaista baby bluesia tulisi. Mulle jo pelkkä parin yön valvominen on sellainen triggeri, että kaikki näyttää synkältä. Haluan luottaa hormonien antavan mulle voimia, mutta toki uskon niiden myös sekoittavan pakkaa. Voin myöntää siirtäneeni lasten hankkimista ihan sen vuoksi näinkin myöhäiseen ikään, että mua on pelottanut niin paljon kaikki vastuu ja varsinkin vauva-aika. Nykyisen miehen kanssa uskon selviytyväni kaikesta, varsinkin kun hän on järjestellyt asiansa niin, että saa oltua vauvan ja mun kanssa kotona pitkään. En mä muuten olisi lähtenyt tähän leikkiin laisinkaan. Mulla on nyt hyvin positiiviset vibat tästä jutusta, mutta olen tehnyt varasuunnitelmat jos kuitenkin mulla alkaisi päästä viirata oikein kunnolla vaikka just unenpuutteen takia.

    Mä en ole ajatellut opiskella imetyksestä tai synnytyksestä paljoakaan etukäteen, koska koen tosi helposti kaikki ohjeet hysteerisyytenä ja otan myös helposti nokkiini toisten kommenteista. Käyn synnytysvalmennuksessa ja tutustun etukäteen synnäriini, se saa riittää. Saa nähdä kadunko tätä sitten myöhemmin, mutta tämä tuntuu nyt oikealta ratkaisulta. 🙂 Toki työskentelen tällä hetkellä paikassa, jossa mun asiakkaat on pääasiassa vauvoja, joten väkisinkin olen jotain oppinut kollegoilta. En kylläkään synnytyksestä. 😀

    Voimia jatkoon. <3

    1. Kissis says: Vastaa

      Mä toivon sydämestäni teille helppoa ja nukkuvaa vauvaa! 😀 Mä en ois ikinä selvinnyt tänne asti, jos mies ei ois voinut olla alussa niin paljon apuna ja on siis kyllä vieläkin.

      Ei näissä oo oikeita tai vääriä ratkaisuja, jokainen tyylillään. 🙂 Mutta joo, sanoisin silti, että imetyksestä on ihan hyvä tietää edes vähän ja Imetyksen tuki ry:n FB on must! Tai ainakin tärkeintä on tietää se, että on tosi harvinaista, että maito ei riittäis. Eli kannattaa heti alkuunsa jättää ne korvikepurkit sinne kauppaan ja luottaa itseensä ja omiin tisseihin. 🙂 Mutta tuolta FB-ryhmästä ja sivuilta saa kaiken tarvittavan tiedon.

  8. Kaisa says: Vastaa

    Olet ihana <3

    Mä vihasin vauva-aikaa. Meillä oli helppo vauva, mutta imetys ei onnistunut. Ei millään konstilla. Sain sata eri ohjetta miten kuuluu toimia ja miten mikäkin konsti toimii ja mitä kaikkea pitää syödä. Vitut. Auttoi neuvola, auttoi sairaala, auttoi siskon kaiman kummin serkut. MIKÄÄN ei saanut maitoa tulemaan. Vauva huusi nälkää, minä huusin kun vauva huusi jolloin vauva huusi peloissaan. Tätä jatkui tuntikausia miehen ollessa töissä. Annettiin vauvalle korviketta, että sai edes jotain. Elin ihan sumussa puoli vuotta. Peläten koko ajan vauvan nälkää, tietäen että olen ihan paska mutsi. Ihana neuvolantäti käski lopettaa eded yrittämisfn ja antaa pulloa. Olin eristäytynyt kavereista, en halunnut ketään meille katsomaan mun itkuista imetystaistelua ja kellään ei ollut lapsia tai asuivat liian kaukana, että olisin jaksanut vaunuilla kylään. Mies kulki meidän autolla töihin. Olin todella yksin. Nyt lapsemme täytti 10. Ollaan yritetty vuosien saatossa uutta vauvaa, kaikki menneet kesken. Jokainen menetys ollut suuri suru, mutta nyt jälkikäteen ajateltuna pelastus. Tätäkään ei saisi sanoa ääneen. Imetyksestä sain synninpäästön vasta pari vuotta sitten mentyäni rintojenpienennysleikkaukseen. Leikkauksen jälkeen kirurgi kertoi imetyksen olleen kohdallani fyysisesti mahdotonta rintojeni ja tiehyeiden rakenteen vuoksi. Silloin halusin huutaa ilosta ja päästä sanomaan kaikille, jotka olivat sanoneet "kyllä noin isoista tisseistä pitäs maitoa riittää", että HAH. Edelleen ahdistun ajatellessani vaiva-aikaa ja mitä kaikkea olen missannut itkuisuudessani ja huutaessani, mutta nyt kaikki on niin paljon paremmin kun ei ole vauvaa. Kliseistä, mutta tiedän miltä susta tuntuu. Uskon todellakin tietäväni. Kliseistä, mutta kaikki tuo menee ohi ja pystyt vielä nauttimaan lapsestasi.

    ÄIMÄ:n jutuista voisi olla sulle myös apua ja vertaistukea, jos koet tarvitsevasi. Itse en ollut kuullutkaan ja olisin kaivannut. Edelleenkään ei ehkä ois pahitteeks purkaa 😀

    Kovasti tsemppiä ja haleja! <3

    1. Kissis says: Vastaa

      Heh, just yläpuolelle kommentoin, että on harvinaista, että oma maito ei riitä, mutta joo, mahdollista kuitenkin. Meillä imetys on sujunut sinänsä hyvin, mutta alusta asti mulla on ollut tunne, että mun maito ei sovi meidän vauvalle, joka on tietty ahdistanut älyttömästi. Edelleenkin veikkaan jotain allergioita, joihin reagoi mun maidon kautta, mutta, noh, ei voi tietää.

      Pitääpä tutustua tohon ÄIMÄän, kiitti vinkistä!

  9. Eve says: Vastaa

    Hyvä että kirjoitit tuntemukset ilmoille! Kuulostaa kovin tutulta, eka 4kk meni itsellä sumussa koska masennus ja unettomuus. Oli tosi rankkaa olla toisessa kiinni 24/7.

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo, rankkaa se kyllä on.

  10. Satu says: Vastaa

    Pystyn samaistumaan näihin tuntemuksiin ja mulla nousi kyyneleet silmiin tätä lukiessa. Mulla on samanikäinen poikavauva ja voin rehellisesti sanoa, että en kaipaa vauvan elämän ensimmäisistä kuukausista juuri mitään. Toki nyt jos näen vastasyntyneen vauvan, tulee sellainen ”aww, tommonen nyytti mullakin oli joskus” -fiilis, mutta en mä silloin elämästäni nauttinut, kun se aika oli päällä.
    Mulla pahin ja (sillä hetkellä elämäni nöyryyttävin) kokemus oli vauvan ensimmäinen neuvolalääkäriaika 1 kuukauden iässä. Silloin mulla on todella raskas kausi, kun vauva itki paljon ja epäilin refluksia. Otin asian puheeksi neuvolalääkärillä ja sain tyypilliset ”vauvat nyt vaan itkee ja pulauttelee paljon pieninä” vastaukset. Tietysti siinä sitten mun vauvalla meni hermot mittauksissa ja se alkoi itkeä, jolloin mulla alkoi myös nousta pala kurkkuun. Neuvolalääkäri sitten kysyi myötätuntoisesti jotain mun omasta jaksamisesta ja mä en pystynyt estämään kyynelten tuloa. Sain sanotuksi, että kyllä mä pärjään, jolloin terkkari totesi vastaanottoajan loppuneen ja kantoi mun hoitokassin ja turvakaukalon aulaan. Siellä mä sitten ihmisiä täynnä olevassa aulassa yritin saada huutoitkevää vauvaani rauhoittumaan, samalla kun kyyneleet virtasi pitkin omia poskia. Se tuntui niin nöyryyttävältä seisoa ventovieraiden ihmisten keskellä, kun ei saa omaa vauvaansa rauhoitettua. Jo tuon tapahtuman muisteleminen saa mut surulliseksi, koska muistan miten paha olla mulla oli silloin. Tässä haluan kuitenkin sanoa, että mulla on ihana mies, joka otti jo tuolloin vastuuta hurjan paljon vauvasta, mutta silti mä koin alkuun sellaista pohjatonta epätoivoa.
    Kaikille äideille tsemppiä ja voimia! Kiitos sulle Heini, että sulla on rohkeutta kirjoittaa julkisesti näistä tärkeistä asioista! <3

    1. Kissis says: Vastaa

      Mä en tuu muistamaan varmaan koko vuodesta mitään, joka päivä on semmosta selviytymistä hetkestä toiseen. 😀 Mut joo, huh kaikkia noita itkuisia käyntejä joka paikassa…kovin ovat tuttuja. Meillä on itkua vieläkin, mutta neiti on kyllä kovin temperamenttinenkin. En tiedä, selviääkö näiden isoimpien itkujen syyt ikinä.

  11. Riina says: Vastaa

    Voi kuule, mä olin ihan yhtä lailla paskana pojan pari ekaa kuukautta, vaikkakin eri syistä. Käynnistetty synnytys epäonnistui ja päätyi 12 h jälkeen hätäsektioon. Helahoito oli kokonaisuudessaan niin kauhea kokemus, että joka kerta, kun ajan Naistenklinikan ohi, melkein karmii… Hoito oli toki hyvää ja toimenpidehän saattoi pelastaa vauvan, mut mulle itselleni se oli tosi raskas parin kuukauden toipumisaikoineen.

    Toinen probleema oli sit pojan syömättömyys. Oltiin ekat 8 viikkoa painotarkkailussa ja ruvettiin sit reteesti antamaan vain korviketta, kun pumppaamiseen meni ikä ja terveys aikaa, ja maidontulokin alkoin hiipua. No, siitä oon päässyt jo yli + näen, että korvikkeella + pulloruokinnalla on omat hyvätkin puolensa, vaikkakin äidinmaito olis tietty ollut vauvan itsensä kannalta parempi juttu.

    Mä oon lisäks tosi hitaastilämpeävä ja voin rehellisesti myöntää, etten heti tuntenut mitään vastasyntynyttä kohtaan. Lähinnä kauhua siitä, että mun tässä kunnossa, niitit vatsassa ja täysin velttona, täytyy pystyä pitämään huolta hänestä. Itku ahdisti myös ja pelkäsin etukäteen, mitä kaikkea kamalaa on tulossa… Viittaan siis just mahdollisiin vatsanväänteisiin tai siihen, että joudutaan kantamaan poikaa vaikka koko yö, enkä sit pysy päivällä tolpillani.

    No joo, mä en oo luonteeltani mikään superhoivaaja, vaikka lapsen halusinkin ihan oma-aloitteisesti… Lisäks mulla on selkeesti muihin verrattuna suurempi tarve olla myös yksin(=introvertti?), mikä sopii huonosti vauvaeloon. Toisaalta oon sitä mieltä, et vanhemmuus ei oo vain niiden yksinoikeus, jotka on synnynnäisiä mutseja, ja jotka haluaa vain ja ainoastaan olla sen vauvan kanssa kotona. Lapsi ja vanhemmuus on osa elämää, muttei koko elämä, vaan osa sitä. Pikkulapsiaikana tosin aika iso osa…

    1. Kissis says: Vastaa

      No on ollut rankkaa teilläkin. 🙁 <3

      Mut joo, mäkin olen paljon omaa aikaa tarvitseva ja sitähän tosiaan ei enää juurikaan ole. Sen tajuaminen iski kyllä aika täysillä.

  12. Hyvä kun uskalsit näistä kirjoittaa, varmasti monet saavat apua jo pelkästään tiedosta etteivät ole yksin näiden tuntemusta kanssa <3 Meillä on onni, että tyttö on varsin helppo moneen muuhun verrattuna, mutta alussa itselläkin oli itkeskelyvaihe – kyyneleet tuli silmiin vaan toista katsoessa. Ja vaikka vauvan kanssa elo on suhteellisen helppoa ollut niin meillä on lisästressinä aivan viime viikkoihin asti ollut vauvan terveysasiat, joiden takia ollaan jouduttu labrassa ja lastenpolillakin juoksemaan – nyt onneksi tilanne näyttäisi hyvältä ja saadaan keskittyä tähän hetkeen. (Voit vaan kuvitella miten monet huoli-itkut on täällä itkeskelty..) Itsekin sanoisin, että tämä stressin määrä alkuvaiheessa on ollut sellainen etten tosiaankaan sen vuoksi jää näitä ensikuukausia kaiholla kaipaamaan, kaikki toitottavat että pitää nauttia näistä hetkistä, mutta itse kaipaan sitä, että oltaisiin jo pidemmällä ja varmuudella näkisi kaiken olevan hyvin.. Mutta ehkäpä se aika vielä kultaa muistot ja jossain vaiheessa muistaa tästä vaiheesta vain ne hyvät asiat – ehkä..

    1. Kissis says: Vastaa

      Voi ei, kovasti tsemppiä! Nää terveysjutut on kyllä tosi iso huoli. On ravattu lääkäreillä mekin…

  13. Riina says: Vastaa

    Onks toi sun kaiketon-dietti muuten toiminut Amandan vatsanväänteisiin? Kuulostaa tosiaan aikas raskaalta ainakun tällaiselle hyvin ruokaorientoituneelle ? Mut jos se tepsii, niin sithän se on sen arvoista tosiaan! Ootteko vielä yhtään koklanneet kiinteitä?

    1. Kissis says: Vastaa

      En osaa vielä sanoa, nyt kokeillu palauttaa kauraa ja kananmunaa. Raskasta on mullekin, ku koko ajan nälkä ja samat safkat tökkii. 😀 En muista koska oisin viimeks painanu 54 kg… ollaan joo kiinteitä aloteltu ja hyvin maistuu! Nekin vielä sekottaa pakkaa…

  14. Tuuli ? says: Vastaa

    Oisin antanu mitä vaan jos oisin voinu lukea tän postauksen reilut 7 vuotta sitten uutena äitinä, saada vertaistukea. Sun kirjoitus kuulostaa niin tutulta. Mun baby blues ei loppunutkaan koskaan vaan jatkui niin, että nyt monen vuoden terapian jälkeen, työpaikan vaihdon jälkeen ja lapsi nyt eka luokalla, mä voin vihdoin sanoa, et ehkä en koskaan palaudu minäksi joka olin ennen synnytystä, mut osaan ja pystyn elää itteni kanssa. Toki mullakin oli taustalla monta muutakin syytä, mikä sai mut romahtaan lopullisesti muukin kuin vauvan tulo. Mutta liian kivulias synnytys, oman elämän ja unen menettäminen, ansiotyön muuttuminen raskaammaksi ja olematon tukiverkko sai tämänkin kamelin selän katkeamaan. Mä olin ja olen vieläkin katkera, et olin niin naivin tietämätön mitä vauva-arki voi myös olla pahimmillaan, katkera muille äideille ettei kukaan kertonu mulle todellista totuutta. On tehny mieli niin monta kertaa kommentoida sun vauvapostauksiin, mut miltei joka kerta oon jättäny kommentoimatta, koska teksti ois ollu aina niin negatiivista. Yhä tänä päivänä mä toivon, ettei kenenkään tarvis käydä läpi näitä tunteita mitä ilmeisesti joku muukin käy kuin vaan minä aikoinani. Se halvaannuttavan ahdistava vauvapaniikki on järkyttävää. Sä sanoit niin hyvin, et oma itkukaan ei ollu itkua vaan parkua. Mä paruin isoon ääneen vauva sylissä sohvalla, suu auki vollottaen. Voi kun ois voinu halata itteä silloin. Ehkä aika parantaa muistot ja katkeruudet, toivon et saat enemmän auringon paistetta elämääsi kuin varjoja. En sano et se helpottaa ku lapsi kasvaa, koska se ei lohduttanu mua koskaan. Mut me molemmat oltaisiin varmasti valmiita puolustamaan lastamme vaikka kuolemaan saakka. Voimia ja kiitos pakahduttavan rehellisestä kirjoituksesta <3

  15. Sonja says: Vastaa

    Hyvä teksti. Itsehän taisin asennenointua jo raskaana ollessa että vauvavuosi on helvettiä ja kaikki on uutta ja siinähän yrität pysyä pinnalla… olikin positiivinen yllätys kun ei se ollutkaan niin paha mitä olin mielessäni maalaillut niitä synkkiä kauhukuvia. Meillä ei tosin koliikkia ollut mutta se sangen pyhä imetyskin meni jotenkin sinne päin mutta me selvittiin. Minä järjissäni ja lapsi hengissä. Musta huumori auttoi mua eteenpäin. Niinäkin päivinä kun päikkärit oli vaan joku vitsi ja samaan aikaan ihmiset kertoi kuinka niiden lapsi nukkui sen sata vuotta putkeen ja oli enkeli hereillä ollessa. Huh hei ja kiitti vitusti. Ehkä sen takia jätin suosiolla kaikki äitiryhmät ja kokoontumiset pois. Ilman niitäkin selvittiin. Minä ja vauva. Meidän perhe ja meidän parisuhde. Minä ja mun huono musta huumori.

  16. Kiitos tästä tekstistä! Tuli tosi tarpeeseen❤️ Baby bluesia pitelee. Terveisin 12 päivää vanhan vauvan äiti

    1. Kissis says: Vastaa

      Tsemppiä ❤️ ja onnea vauvasta ❤️

Vastaa