Haluaisin olla kolmen tytön äiti

Kyllä, luitte otsikon aivan oikein. Olen viime aikoina nimittäin tajunnut olevani kateellinen Sara Parikalle ja kaikille muille kolmen tytön äideille. Koska, miettikää nyt, KOLME tyttöä, vähänkö olis huikeeta! Niiden tyttöjenkin kannalta.

”Meille ei tule enempää lapsia.” Näin olen sanonut viimeisen 2,5 vuoden aikana todella monta kertaa. Mutta viimeisen parin kuukauden aikana olen valitettavasti myös erehtynyt salaa miettimään, että ”mitä jos sittenkin…”. Ja siis lähinnä Amandan kannalta. Olisihan oma sisarus upea juttu (vaikka mitään välejä ei enää häneen olisikaan, kuten omassa tapauksessani). Oli meilläkin broidin kanssa tosi hauskaa kun oltiin pieniä. Amanda on tosi seurallinen, koko ajan tekemistä ja uusia leikkejä kaipaava tyyppi ja varmasti jo hyvinkin pian kyselee, missä oma sisko/veli on.

Mutta sitten tulee ne mutat ja niitä löytyy, paljon, tässä niistä tärkeimmät:

  1. Jaksaisinko enää mitenkään toista allergista vauvaa? Sekoaisinko oikeasti? Meidän vauvavuosi oli yhtä helvettiä, eikä senkään jälkeen ole mitenkään helppoa ollut. Amandan allergialääkärin mukaan on 75 % todennäköisyys, että myös toinen lapsi on allerginen ja se on hiton iso todennäköisyys se. Olisi helppoa, jos olisin selvittänyt edes Amandan allergiat, mutta en ole päässyt niistä perille vieläkään. Kävin läpi todella synkkiä ajatuksia Amandan vauva-aikana ja mietin niin paljon sitä, että toista tällaista aikaa en voisi enää elää. Etenkin vauvavuosi oli pelkkää päivästä toiseen selviytymistä ja vaan odotin, että Amanda kasvaa.
  2. Kestäisikö parisuhde toisen vauvan, etenkin jatkuvasti itkevän sellaisen? En oikeasti tiedä. Oma jaksaminen oli ja on edelleen välillä todella koetuksella ja niin, mikä yhteinen aika? En edes muista, koska olisin viimeksi ollut mieheni kanssa kahdestaan (jos ei lasketa sitä aikaa iltaisin kun Amanda jo nukkuu yläkerrassa). Eiku ainiin, oltiinhan me leffassa joskus helmikuussa. Olen valitettavasti aina miettinyt, että tämä parisuhde ei kestäisi toista vauvaa ja pelkäsin todella paljon, ettei kestäisi ensimmäistäkään.
  3. Kestäisikö Amanda? Olen lukenut vaikeuksista esikoisen kanssa, kun kuopus-vauva itkee paljon. Jos syntyisi toinen samanlainen vauva kuin mitä Amanda oli, niin miten siinä muka olisi aikaa ja jaksamista myös Amandalle? Amanda on herkkä muutenkin, joten aivan varmasti stressaantuisi jatkuvasti itkevästä pikkusisaresta.
  4. Jaksaisinko olla taas kotona? En nauttinut kotona olemisesta ollenkaan, osittain tietenkin koska Amanda oli niin itkuinen eikä viihtynyt samassa paikassa pitkään. Päivät olivat ihan kamalan pitkiä pienen vauvan kanssa. Myöskään tulojen tippuminen ei enää houkuta. En siis missään tapauksessa haluaisi olla kotona samaa 1,5 vuotta! Mutta en myöskään haluaisi laittaa niin pientä lasta päiväkotiin, koin että Amanda oli aivan liian pieni mentyään päiväkotiin 1 v 9 kk iässä. Toki mieskin voisi jäädä jossain vaiheessa kotiin, mutta nyt kun mietin sitä viime syksyistä töihin paluuta niin oli sekin tosi raskasta, kun piti kuitenkin illat jaksaa ja öisinkin usein heräillä.
  5. Kaipaan omaa aikaa ja juttuja NIIN PALJON. Yli kaiken haluaisin olla pari päivää omassa kotona, YKSIN, tää olis mun unelma nro 1 tällä hetkellä. Kaipaan isompaa jaksamista omiin harrastuksiin.
  6. Ja nukkumista. Oi että mä kaipaan pitkään nukkumista!!! Meillä herätään viimeistään seiskalta, joka aamu. Usein jo ennen kuutta. Miten ihmeessä sitä enää jaksais alottaa tän kaiken heräilyn ja valvomisen alusta!?
  7. Ja (helpompaa) matkustelua. Jos siis tässä maailmassa enää voi mihinkään kauemmas ainakaan matkustella. Mutta jo Joensuuhun matkustaminen on isomman lapsen kanssa paljon helpompaa!
  8. Olen vanha. Täytän ensi kuussa 37 vuotta, eli olen ohittanut järkevän lastentekoiän ja kauan sitten. Eli en mä siis oikeasti kuvittele enää KAHTA lasta tekeväni, hirveet riskit jo yhdessäkin. Kovin montaa vuotta en siis voi tätä asiaa enää lykätä, sitäpaitsi haluaisin muutenkin lapsilleni riittävän pienen ikäeron. Jos nyt edes tulisin uudestaan raskaaksi, eipä tietenkään unohdeta sitä.

Mutta joo, eipä toisessa lapsessa järkeä olisi. Jo ennen Amandaa näin itseni ”maksimissaan yhden lapsen äitinä” ja ehkä vieläkin. Mutta sitten palaan jatkuvasti miettimään sitä tulevaa aikaa, kun Amanda on jo vanhempi. Ja että Amandalla ois sisko. Ja miten hauskaa niillä olisi keskenään. Ja miten ihanaa olisi kyllä olla useammankin tytön äiti!

Tosin, palataanpa maan pinnalle: mun tuurilla saisin kuitenkin pojan.

Jonkinlainen vertaistuki tai muut ajatukset aiheeseen liittyen ovat enemmän kuin tervetulleita! Löytyykö lukijoistani ”vapaaehtoisesti” yhden lapsen äitejä? Miten lapsi on kokenut ainoana lapsena olemisen? Oletteko kuitenkin jääneet kaipaamaan toista lasta? Tätä nimittäin mietin paljon: tulenko kuitenkin katumaan? 

P.S. Amandan huoneen kaapit on täynnä Amandan vanhoja vaatteita, joista en vaan ole vielä raaskinut luopua.

P.P.S. Tietenkään en ole tässä tilanteessa mitenkään yksin tekemässä päätöksiä. (Mies haluaisi toisen lapsen.)

29 Comment

  1. Sanne says: Vastaa

    Ihan sama tilanne meillä. Täytän ensi vuonna 39 ja lapsi loppuvuonna 3. Ajattelen olevani itsekäs kun en jaksa ja halua toista lasta. Suurinpiirtein joka pöivä mietin asiaa kun siskoni odottaa toista lasta. Lapsella on serkkuja ja kavereita niin toivon että ei kaipaa omaa sisarusta.
    -s

    1. Kissis says: Vastaa

      Amandallakin on onneksi saman ikäisiä serkkuja ja kavereitakin 🙂

  2. Roitonen Senja says: Vastaa

    Moi! Niin ymmärrän sua ja voisin allekirjoittaa muutama kohde, aivan samat ajatukset. Viime aikoina mietin just sama ja koko ajan. Katellinen ihmiselle joka uskaltaa ja jaksaa hankkia ees 2 lasta.

    1. Kissis says: Vastaa

      Mäkin oon kateellinen niille 😔

  3. MarjoH says: Vastaa

    Näin kahden ns. lottovoittopojan, joita ei aluksi pitänyt tulla ja jotka sitten kuitenkin ovat ihan luomuina salaa ja varkain, vähän yllättäenkin, saapuneet maailmaan, voin sanoa, etteivät sisarukset yleensä ole samanlaisia. Jos toinen on ollut itkuinen ja huonosti nukkuva, toinen voi olla täysin päinvastainen. Eli pelkästään esikoisen vauva-aikaan ei kannata verrata/ennustaa mahdollisen kuopuksen juttuja.

    Jos mieli vähänkään tekee toista, soisin ehkä sen mahdollisuuden. Myöhemmin voi jäädä harmittamaan. Mutta jos yksi lapsi tuntuu teistä varmalta, pitäytykää siinä. Kuunnelkaa sydäntänne, mutta älkää turhaan kahlehtiko sitä. Antakaa mahdollisuus, jos se tuntuu oikealta. Kukin perhe tietää parhaiten, mikä on oman perheen paras koko ❤.

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo, onhan se noinkin. Mut valitettavasti todennäkösyys et toinenkin on allerginen on tosi iso.

  4. Maria says: Vastaa

    Siis aivan samat mietteet ja allekirjoitan jokaisen kohdan (vielä ilman allergioita) ja lisään vielä huolen, olisiko uusi lapsi terve ja olenko valmis toivomaan uutta lasta silläkin riskillä, että ei ole.
    Itse mietin myös riittääkö mulla annettavaa kahdelle. Jaksanko tukea, auttaa ja tsempata ja rakastaa tasapuolisesi kahta, kun tämä eka olemassaoleva on kaikki ja ihan täydellinen. Voiko kukaan pystyä kilpailla ykkösen kanssa?

    1. Kissis says: Vastaa

      Mäkin pelkään lapsen terveyttä eniten. Allergiat on vittumaisia mut on paljon muutakin mikä pelottaa.

  5. Nimetön says: Vastaa

    Kolmen pojan äitinä voin sanoa että veljistä on kyllä hurjasti seuraa ja iloa toisilleen. Toki joka päivä myös vähän nahistellaan. Vanhin on joskus todennut: ”mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni nämä pikkuveljet” :’D Elämä kyllä helpottuu tosi paljon sitä mukaa kun nuo kasvaa ja tulee omatoimisemmaksi. Vaikka meidän vauva-aika ei kaiketi mikään vaikea ollutkaan niin ei sitä kauheasti ikävä ole, enää en jaksaisi (no tietenkin jaksaisin jos olisi pakko). Sitten kun viimeisistäkin vaipoista päästään eroon niin me poksautellaan niin skumpat, 9 vuotta jo saanut non stop vaippoja ostella, hah!

    Susta tulisi mahtava kolmen tytön äiti 🙂

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo, onhan sisarukset aina eri juttu kuin kaverit. Ja tottakai elämä helpottuu lapsen kasvamisen myötä, mutta jaksaisinko TAAS lähteä siihen alusta asti -rumbaan??? 😩

  6. Sari says: Vastaa

    Täällä on yksi vapaaehtoisesti yhden lapsen äiti. Mitään erityistä syytä ei ollut, että poika jäi ainokaiseksi, niin vain kävi.
    Plussaa: helppo kulkea joka paikkaan, saa kaiken tarvitsemansa huomion ja vähän tarpeettomankin, jaksoi värkkäillä lapsen kanssa, kun oli vain yksi vaatimassa jne.
    Miinusta: on ainokainen, ei ole sitä kaveria omasta takaa, helposti tuli lellittyä (nyt siis jo lähes aikuinen), järjetön huoli ja murhe ainokaisesta (en tiedä olisiko sitä itse täyspäisempi jos niitä olisi tullut enemmän) ja ehkä vielä se, että ainokainen joutuu sitten yksin hoitamaan aikuisena kaikkia viranomaisjuttuja vanhempiensa jälkeen (synkkä juttu, mutta toivon hartaasti että mennään biologisessa järjestyksessä).
    Eli: täällä on yhden lapsen vähän pöllö mutsi

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo, mäkin lellin jo lapseni piloille 😂

  7. Susanne says: Vastaa

    Minä olen nyt 43v, esikoinen 9v. Olin ensimmäiset viisi vuotta sitä mieltä, että yksi saa riittää, enempää en halua (juurikin TODELLA vaikea vauvavuosi ja muut hankaluudet). Olin 39v kun ensimmäisen kerran tuli mieleen, että ehkä toinen olisi ihan kiva, mutta meillä oli siinä vaiheessa todella haastava vaihe parisuhteessa eikä vauva todellakaan olisi tilannetta helpottanut. Parisuhde saatiin pelastettua ja ollaan taas todella onnellisia yhdessä, ja kaksi vuotta sitten, kun esikoinen meni kouluun, tajusin että hitto. Hän on aivan yksin tässä maailmassa – koulukavereilla oli sisaruksia (isompia tai pienempiä), meidän lapsi oli yksin. Koulun alettua hän itki useasti, että miksei hänellä ole sisaruksia. Ehkäisyä meillä ei enää ole kahteen vuoteen ollut käytössä, mutta vaihdevuodet minulla taitaa päälle puskea, kaikki oireet täsmää siihen. Kaduttaa, kaduttaa, kaduttaa. Aivan hirveästi kaduttaa ja sydänliha on aivan verellä. Nyt juuri kun ajattelen että meillä olisi 9v ja vaikka 5v – se ajatus tuntuu ihanalta, täydelliseltä. Miksi pelkäsin sitä sillon niin paljon. No, ei voi mitään. Pelkään, että katkeroidun tästä loppuelämäkseni, mutta olen onneksi ottanut asian nyt hoidettavaksi ja syksyllä pääsen työstämään terapiaan tätä, etten syyllistäisi itseäni liiaksi niistä päätöksistä, jotka pikkulapsiaikoina tuntui hyviltä.

    1. Kissis says: Vastaa

      Voi ei 😔 Tätä mäkin pelkään, että kadunko myöhemmin. Toisaalta ajattelen että en usko katuvani. Ja eihän tässä maailmassa toivottavasti yksin tarvitse olla, voisikohan jotkut harrastuksetkin tuoda lisää kavereita? Amandalla on onneksi lähes saman ikäisiä serkkujakin 🙂

  8. Dipa says: Vastaa

    Mietin että ulkopuolisen kokemukset eivät varmaan vaikuta lopulliseen päätökseenne lapsiluvusta, mutta annan myös yhden näkökulman siihen, että tuovatko sisarukset valtavasti seuraa toisilleen.
    Itselläni on 4 sisarusta ja toivoin noin 18-vuotiaaksi saakka olevani ainut lapsi. Kaikki oli hirveän vaikeaa kun aina oli mukana vaippaikäisiä, vanhemmilla ei ollut koskaan aikaa täysipainoisesti kellekään eikä rahaakaan ollut samalla tavalla (vanhempani olivat ihan hyvin toimeentulevia eli puutetta ei ollut mistään, mutta olin nuorena todella katkera, kun kuvittelin mitä kaikkea olisin voinut saada ilman sisaruksia) Tämä oli toki myös osittain nuoruuden angstia.
    Halusin aina leikkiä kenen tahansa muun kuin siskojen kanssa (paitsi aikana, josta en muista mitään) ja yleensä vanhemmat pakottivat ottamaan pikkusiskot kaikkeen mukaan. Moni kaverini tykkäsi pienistä siskoistani paljon enemmän kuin minä, ja olin käytännössä aina vain vihainen pienille siskoilleni.

    Nyt kun olemme kaikki aikuisia, pidän kaikista sisaruksistani ja pidän siitä että kaikki autamme kaikessa toisiamme. Asioiden järjestely ja palvelusten pyytäminen on siskoilta helppoa, ja olen iloinen että kaikki auttavat toisiaan vastavuoroisesti. Mukavaa on myös se, että kun vanhemmistamme aika jättää meitä on useampi järjestelemässä asioita. Lisäksi kaikki meistä osaavat hieman eri kieliä, mikä on matkustellessa kivaa että on tulkki omasta takaa (itse osaan vain englantia).

    Eli summa summarum – voi hyvinkin olla ettei pikkulapsiaikana sisaruksista ole millään tavalla seuraa toisilleen. Olen itse ollut vauvana maitoallergikko ja koliikkivauva, lisäksi moni epäilee minun olevan erityisherkkä (en myönnä ;)), kun minulla on tiettyjä aistiyliherkkyyksiä kovien äänien ja vaatetuntemusten suhteen. Näkisin siis että itsessäni on vähän samankaltaisia piirteitä kuin kuvailusi perusteella Amandassa, ja en muistele lapsuuttani/nuoruuttani suuressa perheessä juuri koskaan hyvällä.
    Jos sisarukset eivät tule keskenään toimeen, voisin kuvitella että kaikki tuo pikkulapsiaikakin olisi hurjan paljon rankempaa. Tuskin kahden lapsen kohdalla olisi samanlaista kuin viiden, mutta ajattelin kertoa etteivät sisarukset ole kaikille mikään ilon ja onnen aihe 😀

    Toki jos päädytte siihen että toinen lapsi voi tulla kyseeseen, on se varmasti oikea päätös! Tiedän kuitenkin myös paljon yhden lapsen perheitä, joissa lapsilla on kavereita ihan mieletön määrä ja vanhemmilla kaikki panostus laitettavaksi ainokaiseensa.
    Itse olen koko ikäni myös ollut sitä mieltä etten koskaan hanki lapsia, ja uskon tämän johtuvan omasta lapsuudesta/nuoruudestani.

    1. Kissis says: Vastaa

      Mäkin mietin enimmäkseen sitä aikaa kun Amanda on vanhempi, koska itsekin ollaan jo aika vanhoja vanhempia.

      Ja joo, kyllä Amandalla on herkkyyksiä, ja ihmekös tuo kun lähinnä itki ekat 1,5 vuotta…

  9. Soffi says: Vastaa

    Pakko kommentoida nyt kun mies ja poika lähtivät lenkille 😀 Ainokaisemme menee kouluun syksyllä. Saimme hänet suht nopeasti ja ihan toivotusti kun olimme olleet noin vuoden yhdessä. Toista emme todellakaan heti haaveilleet ja päädyinkin vielä opiskelemaan toisenkin ammatin alle 30 v:na. Reilu pari vuotta sitten jätin e-pillerit pois ja kappas vuodot loppuivat siihen. Tehtiin laajoja tutkimuksia, onko mulla munasarjat sanoneet sopimuksen irti vai mikä maksaa. Ei selkeää syytä löydetty, stressillä kuitattiin, kun ei muutakaan keksitty. Söin välillä hormonikorvaushoitoakin luuston haurastumisen pelossa. Viime syksynä jätin ne tabletit pois ja pyysin jopa lähetteen lapsettomuuspolille arvioon. Yllättäen vuodot ovat palailleet pikkuhiljaa puolentoista vuoden tauon jälkeen, mutta väli voi olla 28-35 päivää. Eli jotenkin yskähdellen kone käynnistyy 😀
    Ongelma on se, etten oikein tiedä mitä tehdä. Käytiin miehen kanssa ”kuppatesteissä” sitä polikäyntiä varten, mutta ei olla itseämme sitten saatu itse polille asti. Kun oikeasti tuntuu, etten halua lasta niin paljon, että olisin valmis kärsimään ne hoidot. Tuntuu, että universumi yrittää kertoa minulle jotakin, kun näin on käynyt. Toisaalta teoreettinen mahdollisuus raskaudelle on olemassa muutenkin. Toisaalta koen, että kynnys toiselle lapselle kasvaa koko ajan (olen 33 v), sillä kun vihdoinkin ei tarvitse enää pyyhkiä kenenkään pyllyä niin haluaako aloittaa kierroksen alusta? Voin ihan suoraan sanoa, että olen melko mukavuudenhaluinen enkä ollenkaan varma asiasta. Mies vissiin ois valmis istumaan taas hiekkalaatikon reunalla, minusta se on _borettavaa_ 😀 Eli mitään superpitkää mammista en todellakaan jäisi pitämään, tykkään liikaa aikuisesta seurasta ja älyllisistä haasteista 😉
    Eli ihan oikeasti en tiedä itsekään, mitä haluaisin enkä tiedä, pitäisikö asioita jotenkin aktiivisemmin edistää. Olen itse ainoa lapsi ja tärkeä motiivi toisen lapsen hankinnalle olisi kyllä se, ettei poikamme olisi sitten niin yksin maailmassa. Mutta onko se riittävän hyvä syy, jos muuten ei niin kauhea palo ole uudelleen äidiksi, ainakaan avustettuna :O
    Satu Rämöltä löytyy hyviä kirjoja äitiydestä ja perheestä, Vuoden mutsien lisäksi kannattaa kuunnella/ lukea Islantilainen kodinonni jos vaan mahdollista.
    Tsemppiä pohdintoihin!
    … ja terveisiä Joensuusta 😉

    1. Kissis says: Vastaa

      Kiitos pitkästä kommentista! Joo, mulla on tota samaa, eli jaksaisinko taaas roudata niitä pilttipurkkeja kaupasta kotiin ja NUKUTTAA vauvaa ikuisuuksia! 😅 Toki nukutan edelleen taaperoa ikuisuuksia! En millään jaksais uutta kierrosta alusta kaikkea!! Eli ei, en fanita tätä vauva ja pikkulapsiaikaa yhtään. Saisko valmiina oman edes 3-vuotiaana? 😂

  10. Satu says: Vastaa

    Itse olen yhden lapsen (samanikäinen kuin Amanda) äiti vapaaehtoisesti. Jo ennen raskauttakin olimme miehen kanssa molemmat yhden lapsen kannalla. Meillä vauva-aika oli myös vaikea.
    Nyt on salakavalasti jostain noussut pienimuotoinen vauvakuume, mutta itse tiedän, että oma psyykeni ei kestäisi enää toista vauvavuotta. Olen ihminen, joka kaipaa paljon omaa aikaa ja rauhaa ja siihen yhtälöön ei kuulu minun maailmassani kahta lasta. En koe olevani itsekäs tai julma (kuten minulle on kautta rantain sanottu, huoh), kun lapsemme ei saa sisarusta. Hänellä on elämässään valtavasti rakkautta ja se riittää. <3

    1. Kissis says: Vastaa

      Jep, eli samassa veneessä ollaan. Kukaan ei oo kyllä kommentoinut mulle tuollaista, että oisin itsekäs tai julma! Monet ihmettelee edelleen tätä yhtäkin, haha 😂

  11. KaroliinaV says: Vastaa

    Täällä myös yksi, joka haluaisi olla kolmen tytön äiti. Nyt tyttöjä kaksi; 5v10kk ja 2v7kk. Sydän haluaisi kolmatta, mutta järki sanoo ettei yhtään lasta enää 😀 En jaksa enää yhtään uhmaikää, eikä tämä vuosia kestänyt univajekaan varsinaisesti puolla asiaa. Ja eihän tästä kukaan enää nuorru… Mutta olen onnellinen että siskoksilla on toisensa. Tytöistä on älyttömästi seuraa toisilleen, et tarvi äidin viihdyttää koko ajan 😉 Vaikka on ne kyllä päivittäin toistensa kurkussa myös. Ai saamari sitä huutoa ja meteliä…

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo, kyllä mäkin kahteen tyytyisin! Tai sit tähän yhteen… 😅

  12. Mama dierest says: Vastaa

    Allekirjoitan kaikki kohdat sun listalta allergiaa lukuun ottamatta – meillä se paskapää oli 5kk kestänyt koliikki. Vannoin käsi sydämellä ekat 3 vuotta, että never again. Mutta sitten kas vain, sieltä se vauvakuume puski ja nimenomaan se toive sisaruksesta meidän äärettömän rakkaalle esikoiselle. Me ollaan miehen kans molemmat ihmisiä, jotka tarvii omaa aikaa ja omaa tilaa. Olin ihan varma ennen esikoista, ettei meidän suhde edes kestä lapsia. Mutta ihme kyllä se lapsi on jotenki saumautunu meidän tiimiin ja vieläpä niin tiiviisti, että väännettiin se kakkonenkin. Nyt 4vn ja 6kk tyttöjen äitinä sanon: on järkyttävän ihanaa olla näitten tyttöjen äiti. Mutta, kaipaan ihan mitä vaan omaa. Kaipaan unta. Omia ajatuksia. Ruokarauhaa. Vessarauhaa. Tv kattomista. Harrastuksia. Entistä kroppaa. Kaikkee ennen lapsia. Mutta en kadu enkä mihinkään vaihda, oon ajtellu tän silleen, että tää on vaihe, joka on elettävä. Sit kun unettomat yöt helpottaa ja jaksaa tehä muutakin kun kantaa kaupasta vaippoja ja pilttipurkkeja tää on varmasti ihan kivaaki 😀 sainpa tän nyt kuulostamaan kamalalta. Väsyneen pointti on siis tämä: kärsimyksellä voittoon – jos haluut ne kolme likkaa niin anna palaa. Paskaahan se on varmasti hyvinki paljon, mutta helpottaa joskus ja kivaaki on aina välillä. Kannattaa puntaroida nimenomaan sitä, mitä se neljäs tai mahdollisesti viideski tyyppi tekis teidän pyhälle kolminaisuudelle? Mäki luulin, että toinen lapsi pilais meidän parisuhteen rippeet ja veis rakkauden ja huomion pois esikoiselta, mutta ihme kyllä ollaan jo aika sopuisa ja rento nelikko.

    Ja btw, me ollaan oltu miehen kans kahestaan leffassa viimeks vuos sitte. Lastenvahtia on huomattavasti vaikeempi saada kahdelle ku yhdelle.

    1. Kissis says: Vastaa

      Joo, tota ”helpottaa joskus” mä mietinkin 😂 Ja siis oikeestihan en enää kahta lasta lisää tekis, eli kolmen tytön äitiä musta kyllä ei tule. Toi oman ajan kaipuu on kyllä paha ja kaikki ”sit joskus” -ajattelu ärsyttää mua.

  13. Hanna says: Vastaa

    Ainoana lapsena pakko kommentoida että jos vaan mitenkään mahdollista, niin hankkikaa sisarus! Omat vanhemmat lähenevät 70 v ja tavallaan hieman surullista että kun heistä aika jättää, niin minulla ei ole yhtään lähisukulaisia elossa. Serkut ei ole kuitenkaan koskaan sama asia…

    1. Kissis says: Vastaa

      🙁

  14. Kata says: Vastaa

    Musta tuli viidessä vuodessa kolmen lapsen äiti, vaikka mä aika pitkään vannoin etten ikinä halua yhtäkään. Okei, yhden kanssa oli vielä tosi helppoa reissailla yksinkin ja kahdenkin kanssa vielä jotenkin, mutta kolmen kanssa ei kyllä huvita enää lähteä yksin mihinkään jos ei oo pakko. Ja erinäisistä syistä mä oon ollu käytännössä yksinhuoltaja tässä liki vuoden, mikä on ollu ihan helvetin rankkaa, lisämausteena sit vielä tää korona.. Mullakin ikä teki sen että nää piti puskea maailmaan aika tiuhaan tahtiin, vanhin on nyt siis 5v2kk, keskimmäinen 2v9kk ja nuorin 8 kk, ja mä siis oon 38v. Ai että mä odotan sitä kun kukaan ei enää roiku tississä eikä tarvii kantaa kaupasta vaippoja! Ja mä nimenomaan tykkään vauvoista, sit kun niillä alkaa uhmaiät ja muut niin voisin myydä ne vaikka sirkukseen. Mutta onhan näistä seuraa toisilleen, vaikka toki tappelevatkin, mutta ei tarvii ite olla koko ajan leikkimässä jotain tyhmää leikkiä vaan osaavat leikkiä keskenäänkin, ja vanhin voi hetken vahtia lattialla leikkivää vauvaa että ite pääsee vaikka käymään vessassa ihan yksin! Eikä tässä mun sepustuksessa oo päätä eikä häntää. Mä sanoisin vaan että ei sitä kannata murehtia etukäteen liikaa, jos tuntuu siltä että perheeseen mahtuu vielä yksi niin siitä vaan!

    1. Kissis says: Vastaa

      Voi ei, mä keväällä mietin usein, et MITEN yksinhuoltajat oikeesti selvii 😶 Tuntui et kaikki ollut kahdestaankin usein niin rankkaa. Mutta joo, Amanda tykkäis kyllä sisaruksesta kovasti 🥰

    2. Kissis says: Vastaa

      Nauratti muuten toi ”ei tarvii ite olla koko ajan leikkimässä jotain tyhmää leikkiä” 🤣 jep… leikkeihin sisarus olis myös kova juttu!

Vastaa