Mummoilun loppu

Mun on pitänyt tehdä tämä postaus jo jokin aika sitten, mutta olen tahallani viivytellyt, kun en oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Lähdin alkuvuodesta intoa puhisten mukaan HDL:n vapaaehtoistyöhön ja palvelutalo Hoiva-Viikkiin pitämään sunnuntaisin kahvitteluhetkiä. Sitten kerroin pitäväni hieman taukoa siitä. Ja nyt kerron lopettaneeni sen kokonaan.

En oikein tiedä, mitä tapahtui. Tai no, tiedänpäs. Tulin suoraan sanottuna liian itsekkääksi omasta vapaa-ajastani. Tykkäsin ihan hirveästi käydä Hoiva-Viikissä, siellä asuu mukavia, ihania ihmisiä. Kahvitteluhetken pitäminen ei missään nimessä tuntunut työltä, vaan oli todella mieluisaa hommaa. Mutta siihen kuitenkin meni aikaa. Mulle on todella tärkeetä päästä urheilemaan viikonloppuna ja herään aina sunnuntaisin jo kahdeksalta mun lempparikahvakuulatunnille. Tämän jälkeen nelisen tuntia Viikissä tuntui vaan välillä jotenkin raskaalta, siinä se sunnuntai sitten jo menikin. Olin aina maanantaiaamuisin aika väsynyt. Myös kotona tuli pientä huomauttelua, kun mua ei koskaan vapaa-aikana näy.

Ja tarkoitan, kun sanon, että se ei tuntunut työltä. Mutta ei se ollut myöskään mitään leppoisaa rupattelua. Ärsytti, kun ei tiennyt, paljonko porukkaa paikalle tulisi, onko keittänyt varmasti tarpeeksi kahvia tai leiponut tarpeeksi kakkua, että kaikille riittää. Ja semmoista kaikkea muuta pientä tyhmää, joka kuitenkin ärsytti liikaa. Luulin, että tauko auttaisi tai että kävisin jatkossa vaikka vaan joka toinen sunnuntai, mutta sitten huomasin, etten oikeastaan ikävöi Hoiva-Viikkiin lainkaan. Tylsää, mutta niin se vaan meni.

Lisäksi tajusin näkeväni myös näitä meidän elukoita liian vähän. Etenkin kun Rosakin alkoi pyöriä mukana, tajusin, että haluan viettää enemmän aikaa mulle tärkeiden olentojen kanssa. Haluan sunnuntaisin käydä jumpan jälkeen aurinkoisilla kävelylenkeillä Rosan kanssa. Ja niinpä tein päätökseni. Luulen kyllä, että palaan vapaaehtoistyöhön vielä joku päivä jossain muodossa, ehkä hyvinkin pian. Nyt kuitenkin näin.

5 Comment

  1. Panda says: Vastaa

    Ai kamala miulle tuli otsikosta mielikuva että Rosa-mummo on kuollut, huuuh!

    Mie änkeen joskus teijän kanssa mukaan lenkkeilemään.

    1. Heh, no ei ny sentäs! 😀

      Ja tuu vaan, moikkaa poikii samalla! 🙂

    2. Panda says: Vastaa

      Jooo n____n!

  2. Elena says: Vastaa

    Tykkään sun rehellisestä tyylistä kirjottaa. Ja mun mielestä on hienoa, että kuuntelet itseäsikin ja otat itsellesi vapaa-aikaa. Täytyy sanoa, että toi kuulostaa aika raskaalta, että kokopäivätyön (sullakin?) lisäksi joka sunnuntai menisi vapaaehtoistyössä. Yksi sunnuntai kuussa olisi ehkä mennytkin.
    Taisin aiemmin kommentoidakin, että sun kannustuksesta ilmottauduin minäkin vapaaehtoistyökurssille. Olen vieläkin iloinen sun tsempistä! =) Tosin nuorten pariin menin työskentelemään. Vapaaehtoistyötä olisi hyvä tehdä kaks kertaa kuussa ja ensin jattelin, että onpa vähän! Mutta nyt tuo on mielestäni hyvä määrä. Voin itse tehdä viikollakin vapaaehtoistyötä, koska olen vielä opiskelija ja mulla saattaa olla vapaapäiviä. Mutta en kyllä kokopäivätyön lisäksi jaksaisi joka sunnuntai vapaaehtoistyöskennellä.

    Niin kuin sanoit, myöhemminkin voi aina tehdä vapaaehtoistyötä. Mukavas kevään alkua!

    1. Niin no kun täällä blogissani kerroin aloittaneeni niin tietenkin kerron myös lopettaneeni. Mutta hienoa, että olen kuitenkin kannustanut muitakin vapaaehtoistyön pariin! Opiskelijana tilanne olisi itsellänikin varmasti toinen, tai muuten toisenlaisessa elämäntilanteessa. Olen edelleen HDL:n listoilla, ja toivottavasti piakkoin taas vapaaehtoistyössä, edes jossakin määrin. Nuoret eivät olisi myöskään lainkaan hullumpi vaihtoehto. 🙂

Vastaa